Lauluja metsästä Etusivulle.

LAULUJA METSÄSTÄ,

eli ERÄÄN ALBUMIN ANATOMIA

Sinivalkovaahtopäillä kansa kelluu onnelaan.

Nousuvesi tuo hyvää kaikille, sanotaan.

Mutta siitä kaikesta on takeena sana vaan.



HYVÄÄ KEVÄTTÄ 2000, HERRA LAWRENCE

Suunnilleen näihin aikoihin vuonna 2000, kun kevään tuloa on taas lupa alkaa odotella, oli yhtyeemme siirtynyt keikkamiksaaja Jari Saastamoisen johdolla valmistamaan silloisen albumimateriaalin demonauhaa. Studio Audiota oli sitten viime äänityksiemme remontoitu, ilmeisesti siellä viimeiseksi levyttäneen Miljoonasade -yhtyeen kunniaksi. Tärkeintä oli kuitenkin se, ettemme tällä kertaa työskennelleet osittain varastotilan näköisessä ympäristössä, ja että useasti lupailtu sohvakin oli onnistuttu hetkittäin uupuneille rock-työläisille hankkimaan.



LIKAINEN TUSINA

Toistettu peruskysymys "Normaalien maihinnousun" listasijoitusten jälkeen oli, onko kuinkakin vaikeaa tehdä uusia lauluja tähtitieteellisiksi oletettujen paineitten alla. Ilmeisesti se ei ollut, sillä keväisissä demosessioissamme äänitettiin yksitoista laulua arkaaisina perusversioina. Suhtautumistapa laulunrakennukseen oli ollut ainakin meidän näkökulmistamme monijakoinen: toisaalta käytössä oli perinteitämme väljästi kunnioittavaa perusainesta, mutta muutama meille poikkeuksellisempikin laulu oli saatu aikaiseksi.

Jarkko studiossa. Kuva: Tomi Palsa Nuo laulut olivat taltiointijärjestyksessä: "Hokkus pokkus piippulaan", ns. vanhan liiton kappale, jossa esiintyivät niin seesteisemmät ainekset kuin raskaampikin riffiaines. Kyseinen Tynkkysen ja Martikaisen yhteissäveltämä huumelaulu ei kuitenkaan saanut kuin yhden varsinaisen suosijan, eli äänittäjä Saastamoisen.

"Mikään ei voi mennä vikaan" oli syntyjään Petrin atonaalisen urkumelodian ja Martikaisen maailmanloppumisvisioiden soppa. Yhteistyönä oltiin valmistettu laajempi sävellys, ja tekstinkirjoittaja oli ainakin näkevinään aikaansaannoksessaan itseään viehättäviä, ristiriitaisia aineksia rakkaudellisten ajatusten ja lohduttomien olosuhteiden välillä.

"Keltaovinen talo" oli Valtterin sävellyksenä onnistunut, mutta tekstinsä ei saavuttanut, ilmeisesti abstraktioidensa syistä, varsinaisia hurraa -huutoja, noin lievästi ilmaistuna. Demo tuli kuitenkin äänittää kyseisessä mallissa, sillä muutakaan sanan säilän heilutusta ei juuri sillä erää tarjolla ollut.

"Rakkaus on pesti hulluuteen" oli jo tuossa vaiheessa verrattain ikää kerännyt kappale, sillä Martikaisen-Tynkkysen-Tiaisen musiikillinen Mururoa, Lataamon laulajat nimeltään, oli esittänyt kappaletta harvalukuisilla keikoillaan jo paljon aiemmin. Laulun synnyttäjä epäili, saavuttaisiko hänen materiaalinsa tällä kertaa soittotovereiden suosion, mutta helpotuksekseen hän saattoi todeta, että epäilyt aiheen äärellä olivat turhia. "Pesti" osoittautui hienoksi esimerkiksi kappaleesta, jota on tällä joukkiolla vaikea soittaa. Uskokaa tai älkää, mutta toisinaan yksinkertaistaminen on vaikeampaa kuin "hajoita ja hallitse" -kollaasimusiikin teko.

Rakkaudestani meteliin, ja sen vaikutuksista omaankin elämääni väljästi kertova "Pyhä jysäys" edusti musiikillisestikin yksinkertaisempaa ajattelua.

"Ihana elämä", josta tuli tämän albumin ensimmäisenä julkaistu single, oli epäsuorasti syntyvä runsaan T. Rex -kuuntelun myötä. Kuin edellisen albuminkin ykköspikkulevy, se tuli tehdyksi jonain iltapäivänä melko huomaamattomasti, eikä ainakaan tekijä itse osannut intoilla siitä kuten vaikkapa

"Korppi kaiken yllä" -numerostaan, jonka progressiivisvirittyneisyys syntyi kuin itsestään, ja joka sovituksen myötä tuntui kohottuvan alinomaa. Tuottaja kylläkin totesi jossain äänitysvaiheessa, että on surullista tietää, ettei kyseistä laulua tulisi soittamaan mikään radioasema. Tämän ei kuitenkaan annettu lannistaa. Ainakin me aioimme soittaa sitä.

Jos on tutkinut näitä sivustoja vähänkään intoutuneemmin, tietää varmasti, mistä "Kohtuuden ystävät" saivat tekstiaiheen. Olin ehtinyt pyöritellä aihetta jo muutaman aikaa kun Valtteri toi sävellyksensä kuultavaksi. Tiettyjä banaaliuksiakin siihen varmasti jäi, mutta kaikki osapuolet tuntuivat silti katsovan kokonaisuutta hyvällä, joten en katsonut aiheelliseksi tehdä tekstiin suureellisempia korjauksia.

Valtteri kuulee ääniä. Kuva: Tomi Palsa Työnimellä "Lemi" tuolloin kulkenut instrumentaalinumero sai myöhemmin tekstin "Jumalat säälivät sinua, herra Hotakainen". Kyse oli äänekkäästä rock-ilmaisusta, jonka itse suurimmin juhlimani osa muistutti mielestäni suuresti juhlimaani Pixies -yhtyevainaata. Kyseinen Valtterin sävelteos sai kuitenkin sittemmin siirtä syrjään, kuten moni muukin numero. Työnimen omituinen valinta sukiutui Jussin pitkäaikaisen kotikunnan maalaismaisema -aiheisiin, muttei niistä sen enempää, sillä minä tiedän, ettette te tahdo tietää.

"Oiva Opportunisti - show" -teksti eli vielä tässä vaiheessa omaa elämäänsä; sävellys oli toki hyväksi havaittu, mutta jollain tapaa ainekset eivät tuntuneet istuvan samassa looshissa. Folk -henkinen musiikkiajattelu kai harvemmin muutoinkin kulkee sujuvasti käsi kädessä satiirin mustimpien hännäkkäiden kanssa, joten aihe tuli ottaa uudelleen tutkintaan. Jossain vaiheessa tulimme myös havainneeksi, että em. Miljoonasade oli ehtinyt jo julkaisemaan samanhenkisen "Psykopaimen" -lyriikan aivan sävellyksen keralla viime levyllään, ja vaikka aiheen samansävyisyys ei suurin mahdollinen synti olisi kai ollutkaan, jäi teksti ns. pöytälaatikkoon. Teiltä jää siis kuulematta tahallinen Keba -lainanikin, jota tekstiin suunnittelin.

Valtterin valssinkaltaista ei yhtye todellakaan oppinut soittamaan. Jollain tapaa se vain ei ottanut muotoutuakseen, ja tekstiäkin mietittiin tuolla haavaa vielä kovin. Myöhemmin otsikoksi tuli "Rouva Alzheimerin tapaus", ja jos sattui horjumaan Glorian Tusovka -festivaaleilla maaliskuussa Lataamon laulajien kamppaillessa lavalla teknisten ongelmiensa syövereissä, kuuli tuon laulun.

Äänittämättä jäi ainakin tuolloin yhdessä muodossa elänyt "Paha älä tule päähäni", jonka myötä todettiin mm. ettei sävellys ollut parasta, mitä Martikainen oli kyhäillyt, ja että teksti muistutti a)Egotrippi -yhtyeen otsikosta "Pois minusta paha henki", ja että b) kirjoittaja oli kirjoittanut samasta aiheesta osuvamminkin, ja tulisi todennäköisesti myös vielä jatkossakin kirjoittamaan, joten käykö jos annetaan laulun olla. Retoriseen kysymykseen ei auttanut kuin vastata myöntävästi. Olihan noita lauluja, huomasimme.



RIKU VASTAA MYÖNTÄVÄSTI, STUDIO-OMISTAJAT TODISTAVAT VÄHÄPÄISYYTTÄÄN

Tuottajan suhteen olimme tehneet päätöksemme jo kauan aiemmin, eli jos Riku Mattila olisi materiaalistamme innostunut, ottaisimme suitsiin juuri hänet. Muita vaihtoehtoja ei onneksemme tarvinnut alkaa miettimään.

Pitkäsoittodemosessioistamme päädyimme ensimmäiseen äänityserään valitsemaan muutaman kappaleen erän, ja kyseisiä äänityssessioita Rumba -lehtikin kävi todistamassa. Ajatuksenahan siis oli tehdä tämä albumi muutaman kappaleen nipuissa, kolmessa suuremmassa erässä. Periodityöskentely on muotoutunut meille siksi tutuksi, että katsoimme ajatusta hyvällä, ja sekin mahdollisesti meitä.

Edellinen päätös tottakai pitkitti kaikkea toimintaa entisestään, mutta Iisakin kirkkoja jo aiemminkin rakennelleina kaikki tuntuivat seisovan aatteen takana. Etenkin kun studioaikaa oli käytössä verrattain rajattomasti, studion omistajaporras oli kyllin hyväuskoista luonteeltaan sopimaan kanssamme senkaltaisen sopimuksen, mistä heille suuri kiitos. Siispä yhtye piti erittäin poikkeuksellisessa hengessä myös kappalerakenneharjoituksia ja sen sellaisia studiossa. Mikä onkin mitä verrattomin tapa harjoitella. Jos teille mahdollisuus sellaiseen joskus urkenee, uskallamme suositella.

Toisaalta kyllä tuntui hieman mystiseltä lukea jonkun toisen suomalaisyhtyeen äänityksistä, ja havaita niitten ilmestyneen kaupan hyllylle kun me vasta sävelsimme lisää materiaalia.

Sillä sitä tuli nyt ryhtyä toimittamaan.

Riku kun pyysi aivan aiheellisesti, että runsaamman kappalemateriaalin valikoima ei olisi pahasta. Etenkin kun olimme usealla aiemmalla pitkäsoittotuotantokerralla olleet....sanotaanko "taloudellisia".



SAARENMAA -VALSSI JA MUITA LISÄKAPPALEITA

Yhtä kaikki, herrat Tynkkynen ja Martikainen pakkasivat tuolloin kitaransa autoon, ja matkasivat Saarenmaalle. Vuokrasimme tilavahkon yksiön ja asetuimme taloksi.

Janne tappaa aikaa. Kuva: Tomi Palsa Saatanallisen flunssataudin potemisen ja paikallisten asukkaiden tarinaniskennän kuuntelemisen ohessa saimme jotain aikaiseksikin. Pitkällisesti suunniteltu "Rankat ankat", jonka toimintasuunnitelmana oli kaivaa molempien demonauhapinoja, ja katsoa mitä sopasta syntyy, oli lauluista yksi. Kynämiehellä oli ollut yksi kappaleaihio tuon otsikon mukaisesti, mutta vaisto kertoi, että tämän laulun tulisi olla runsasmuotoisempi kuin millaiseen oma materiaali antoi myöden. Valtterilla olikin muutama omituisten perheitten sävelkortti hihoissaan, ja työnteko oli leikintekoa.

Toinen laulu ei sisältänyt tekstiä, mutta katsottiin kuitenkin onnistuneeksi, ja valitettavan aikaisen kotimaahan paluun myötä ajatuskin kirkastui sikäli, että nimenomainen hengentuote purettiin kahdeksi erilliseksi lauluksi. Toisesta oli syntyvä useiden tekstikirjoitusvaiheiden kautta "Pohjoinen zen", ja toisesta "Minä elän vaarallista elämää".

"Zen":in pyrkimys oli maalailla ajankuvaa juopon perspektiivistä, sillä totuushan, jos sellaista voidaan katsoa olevan, kuullaan lasten ja humalaisten suista.

"Vaarallista elämää" syntyi halusta pohtia pienen ihmisen pelkoja; aikana, jona ei ole todellisia syitä pelätä, on useimmilla myös liikaa aikaa, jona muotoilla vaikka tyhjästä jotain, mitä pelätä. Kun jonkin vaaran aavistuksen olin sävellyksen säeosassa kuulevinani.



JATKAKAA HARJOITUKSIA, JÄLLEEN KERRAN

Vaikka lopullisen levyn kappaleluku eli onnen määre kolmetoista, oli juuri ja juuri ylitettykin, ei kappalevyyhdistämme katsottu vielä syntyvän tarvittavaa materiaalimäärää. Askartelimme siis kesän äänitysten lomassa alinomaa jotain uutta. Keikkojakin teimme melko lukuisasti, kiitos kannustaneille, ja niille, jotka olivat kiinnostuneita tulevasta levystämme. Odotus venyi hieman pitkänlaiseksi, mutta toivon mukaan kuulokuvat palkitsevat sen.

Periodityöskentely soi toisille mahdollisuuden viettää loma-aikaakin, toisille sitä vain jäi vähemmän. Mannonen sai pohjasoittojensa jälkeen tehdä mitä lystäsi, mutta loppujoukkio harmaantui kesäauringon vähäisyydessä melko tasaisesti.

Ahkeruus kylläkin palkittiin, ja tulevaisuudessa samankaltainen työskentelymetodi toistunee, siksi onnistuneesti asiat kuitenkin tapahtuivat, vaikkei työskentelyvauhti varsinaisesti päätä huimannutkaan.



LAITEHULLUJA JA MIEHIÄ, JOTKA TOIMIVAT KUIN KONEET

Petri purkittaa. Kuva: Tomi Palsa Huimausta havaittiin kuitenkin, ainakin niissä suorituksissa, joissa matkustetaan muutaman sataa kilometriä vaikkapa kosketinsoittimia lainaamaan. Paskoista, mutta kuitenkin tehdyistä reissuista ei onneksi ollut kertaakaan kysymys; kun soittoväki näki esimerkiksi lukea Memorymoog -kuljetuslaatikon kyljestä, että sen edellinen omistaja on ollut herra Ed Mann, haihtuivat harhaluulot kaiken säätämisen mielettömyydestä. Herraa tuntemattomille valaistakoon, että Mann vaikutti useampiakin vuosia jonkun Frank Zappan yhtyeriveissä.

Piano-osuudet ovat soitetut samalla soittimella kuin Wigwamin muinaiset suurteot!

Mutta: miksi kaikki tuo laitelainaamisten ja ajokilometrien vaiva, saattaa joku ihmetellä. Mallinnussointeja kun löytyy nykymaailman ihmelaatikoista enemmän kuin jaksaa läpi koluta. Hänelle esitämme saman perustelun kuin itsellemme studiosessioitten organisointiviidakon äärellä: jos alkaa liiaksi miettiä, kuinka suuren työn tekee vain tietääkseen, että useimmat sivuuttavat ponnistelumme edes haluamatta antaa sille mahdollisuutta, olisi koko tekeminen välittömästi lopetettava.

Jonkinlainen pääteema oli kuitenkin tehdä itse, ja mahdollisimman hyvin kulloiseenkin asiaan sopivilla laitteilla. Jos rytmimaailma kaipaa lisäväritystä, sitä voi hankkia koneesta, mutta mielenkiintoisempaa on toki hankkia ihmiskone soittamaan sellaisia perkussioita, joita ei ehkä ole edes keksitty ennen tämän päivän äänityssessiota. Jarmo Hoviin opimme luottamaan jo viime äänitysten yhteydessä, ja hän saikin miltei vapaat kädet sovittaa omia osuuksiaan. Rumputaiteilija soittaa yhdellä levyn raidalla ansioituneesti mm. Hetekaa.



OMIN TAIDOIN ONNELAAN, JOUKO SELÄSSÄ

Pääasiassa tahdoimme kuitenkin jättää vierailijaosuudet minimiin. Nykytrendin ollessa se että levyille kutsutaan puoli maailmaa jousiaan virittämään ja rytmiä hakkaamaan, päätimme me tehdä levyn niin pitkälle omin voimin kuin vain suinkin mahdollista. Esimerkiksi rytmillisiä ideoitahan voi soittaa rumputulen sijaan kitaralla. Se vain vaatii enemmän vaivannäköä kielimieheltä, ja tätä myötä soittomiesten henkistä kanttia koeteltiin liki turkkalaisinkin keinoin.

Syyskauden pyhitimme niin uusien laulujen teolle kuin äänitysten loppuunviemiselle, ja keikkailu tuli siksi rajoittaa lähes olemattomiin. Tuona aikana syntyivät muun muassa laulujen lapset nimeltään "Erinomaisia ihmislapsia", "Nyrkkeilijä", "Kaikki hyvä ei ole terveellistä", "Uzbekistanin urut", "Vapauden aaveet" ja "Voi hyvä luoja, mitä nyt".

Neljä ensinmainittua saivat tilaisuutensa elää pitkäsoittolevyllä, ja niitä käytiin työstämään äänitettäviksi versioiksi.

Valtteri sovittaa. Kuva: Tomi Palsa



HENGISSÄ SELVIYTYNEET JA RANNALLA RUIKUTTAJAT

"Erinomaisia ihmislapsia" oli alun alkaenkin rytmillisesti hieman liiankin haastava pala pureksittavaksi, tekstitoimittajanne tuhrasi pitkiksi venyneitä päiviä sen kimpussa, ja materiaali oli usein laulukelvotonta tavaraa. Jonkun hataran ensi aikeen nojalla tekstin olisi tullut ilmentää keskimääräisen perheen arkielämää, johon surrealismin siemen kylvetään kuin varkain, mutta ilmeisesti onnistumisen kanssa oli hieman niin ja näin. Jossain onnettomassa vaiheessa laulu oli liki daniilharmsiaaninen paskavuori -taru, työotsikolla "Roskavuori elää", mutta onnistunein lopputulos syntyi alkuperäisen otsikon mukaisesti, kun minä -muotoinen kertoja alkoi purkaa pidäkkeettömästi tuntojaan elämänkumppanistaan. Jonkinlainen "Rakkaus on pesti hulluuteen" -sisarkappale siitä siis sukiutui. Etenkin kun säeosien kosketinlinjaukset saivat vähä-älyisimmän muotonsa työn edistyessä.

"Nyrkkeilijä" oli loppumaton runoteksti, jollaisia Martikainen oli muitakin, vireessä pysyäkseen, ajan myötä valmistanut. Kun oikea määrä säkeitä kyseisestä alkutilanteesta kohtasi ns. kertosäemateriaalin ja siltaosan, rakentui laulu vaivattomasti yksinkertaiseen muotoonsa. Jota oli ajoittain yritys ajaa monisuuntaisemmaksi - levyllä, jolla sovitukset olivat pyrkimyksillemme ominaisesti kerroksellisia, oli vaikea ajatella olevan niin karua sovitusta. Kaiken ajatusvaivannäön jälkeen kollektiivi kuitenkin päätyi luomaan pienimuotoisia ratkaisuja kyseisen laulun loppuunviemiseksi. Naurettava pömpöösiys olisi toki tullut saavutetuksi tuomalla kertosäkeeseen mahtipontinen Amerikka -rumputyö väkevöittämään laulun ilmettä, mutta onneksemme emme seonneet aivan niin pahoin.

"Kaikki hyvä ei ole terveellistä" syntyi yhden ajatuksen lauluna, sen voi katsoa olevan ns. perinteisempää ilmaisuamme, ja kappale äänitettiin kohtuullisen valmiiksi versioksi, mutta lopputyöstöön kappaleita valitessa se ei pärjännyt. Näin sortuvat heikot elon tiellä. Kuin myös laulun hahmot, joukossaan iloinen musikka Grigori, jonka toimintaa kaikki eivät vain saattaneet sietää. Sikäli sen ammuskelun saattaisi vielä ymmärtää, mutta pitikö se vielä hukuttaakin, ja myrkyttää?

"Uzbekistanin urut" on hard coren sukuista musiikkia, etenkin kun aihevalinnaksi osuivat yksinkertaisista totuuksista elävät slaaviveljemme. Joista mekään emme toki kaukana ole, väittäisin, jos sitä satuttaisiin kysymään. Mutta miesten musiikkia soittaessaan on sallittua ottaa näkökulma miehiseen sotilasmallin toimintaan, eikö?

Onnistuneiden kirkkourkujen taltioinnin jylyn aikaansaamana tämä laulu katsottiin paremmaksi joitain sisaruksiaan, ja sille arvottiin numero 12. Siis onnea niin hänelle kuin muillekin voittajille.

Viimeisenä kirjasarjassamme otsikolla ´laulunkirjoitusta levyllemme´ esiintyneet sävelmät "Vapauden aaveet" ja "Voi hyvä luoja, mitä nyt" palasivat demoarkistoihin, mahdollisesti odottamaan uutta auringonnousua joskus hamassa tulevaisuudessa. Kuin myös "Hokkus pokkus piippulaan", "Pyhä jysäys", "Rouva Alzheimerin tapaus" ja muutamat muut.

Myös muutamat laulut saivat lopullisen, hyvinkin paljon alkuperäisestä poikkeavan tekstiasunsa: "7 haaksirikkoista" valmistui viimeisillä sadoilla metreillä, ja se havaittiin toimivammaksi aiheeksi kuin alkuperäinen yritelmä.



Pete kahvitauolla. Kuva: Tomi Palsa "NYT ALKAA RIITTÄÄ, KII-TOOS!" JA RAJATON YHTEISTYÖ

Nyt levy oli jo enemmän kuin paljon materiaalia syönyt, sillä kokonaismitakseen arvioitiin vajaa tunti. Viisaampi, esimerkiksi tuottajamme Mattila, olisi sanonut, että siinä on varttitunti liikaa, mutta jollain omituisella tavalla me päädyimme jotakuinkin tuohon kestoon, kun levy viimein valmistui. Yhtyeen jääräpäisyyttä vai mitä? Todennäköisesti sitä.

Äänittäminen jo tutuiksi käyneiden miesten kanssa oli onneksemme luontevaa. Helppoa se ei aina ollut, mutta ehdotuksien ollessa hyvin perusteltuja on valmis yrittämään uudelleen vajaavaisten taitojensa rajoissa.

Äänittäjämme ja miksaajamme Saastamoinen on ihminen, jolle mikään inhimillinen vastoinkäyminen ei onnistune tuottamaan pettymysmielialaa. Siksi hänen kanssaan onkin riemullista työskennellä. Rikun metodit ovat vaativampia, mutta hänenkin hetkittäinen ohjastuksensa, josta voi myös lukea ohimenevästi ns. vittuilua, on sekin luonteeltaan niin vastaanlaittamatonta, ettei kyseisenlaisessa ilmapiirissä voi kuin olla tyytyväinen.

Yhtye kylläkin järjesti itse itselleen parit pienimuotoiset sanasodat, mutta konkareiden opastuksella sopu saatiin uudelleensolmittua pian.



"SÄÄDETÄÄN VIELÄ, VELJET, VAIKKA TALVEN VIIMAT SAAPUVAT"

Uudenlaisesta paneutuneisuudesta levyntekoon viesti sekin, että taustalauluillekin varattiin oma sävellysaikansa. Osapuolet työstivät kotioloissaan omia näkemyksiään stemma-ajatuksista, ja viimein kokoonnuttiin treenikoppiin kuulostelemaan vaihtoehtoja. Näitä demonstraatioita kuulosteltiin ryhmäraatina, parhaiksi katsotut ideat esiin noukkien. Valintojen jälkeen harjoiteltiin silloiset versiot aiheista, ja uusi ruodinta suoritettiin Rikun kanssa. Pari taiteilijavisiota tuli nauretuksi ulos avaruuteen, mutta suurinta osaa voitiin jatkotyöstää. Kauniiksi viimeiseksi lauseeksi seurasi äänityssessio, joka kiitos hyvän pohjatyön oli kivuttomampi kuin yleensä, emmehän me toki mikään the Four Tops ole.

Joulukauteen mennessä oli materiaali vihdoin viimein saatu miksaushelvettiä odottamaan. Joitain pieniä osuuksia oli toki yhä tekemättä, mutta se kaikki tuntui olemattomalta, sillä pääpiirteittäin olivat soitto- ja laulumiehet osuutensa tehneet.



MUTTA MIKÄ SEN NIMI ON?

Vain levyn nimen miettiminen oli unohtunut. Yleisenä temaattisena aiheena oli tekstejä kirjottaessa ollut tämän maailman havainnointi, ja suomalaisena perspektiivi usein on, hämmästyttävää kyllä, suomalainen.

Joten vaikka Valtteri ehti viime albumin äärellä lausua haastattelussakin, että nämä eivät missään tapauksessa ole lauluja metsästä, niin ainakin tällä kertaa ne ovat.

Tästä keskustelimme pitkään, mutta lopputuloksena tuntui aina olevan, ettei yhtään niin kuvaavaa otsaketta saata tälle levylle keksiä, olkoonkin että koko sanapari oli vuosia pelkkä vitsi. Nyt se oli lakannut olemasta sitä, päätimme.



KUKA SEN VAATETTAA?

Eräs toinen totuuden torvi oli ehtinyt kuuluttaa kitaristi Hyyryselle Tavastian ilmaisjuottojuhlissa, kuinka hän tekisi meille levykannet vailla vertaa. Kyseinen itsevarma herra oli opiskelutoverimme taidelukioajoilta, Jyrki Loukkaanhuhta. Jussi kertoi tarinaa meille muille humoristisena, mutta ajatus jäi itämään. Ja tottahan Jyrki puhui, uhrasi kansiin aikaansa listahintoja laskematta. Kuten myös joskus vuonna 1989.



LAULUJA METSÄSTÄ, UUDELTAMAALTA.

"Bebe Nevado Studios inc." sen sijaan sai muutaman jättiläispähkinän purtavaksi lopputyöstössä. Vaikka sovitusvisioita oli pyritty kohdentamaan ja epäolennaisuuksia karsimaan, olivat jotkut laulumme kasvaneet jopa 80 äänitysraidan spektaakkeleiksi, joiden osasten paikalleenasettelu ei ole kaikkein kiitollisinta työtä. Tai ainakaan se ei ole ripeää liukuhihnatyötä, pikemminkin oikuttelevan sirkkelin kanssa operointia.

Muutamat saivatkin hyvän syyn kysellä, milloin levy mahtaa valmistua. Vaikka viiden vuoden kuluttua on tuskin suurtakaan merkitystä sillä, ilmestyikö kyseinen albumi tammi- vai huhtikuussa 2001. Lopputyöhön oli kuitenkin hyvä varata aikaa, ja mikä olikaan odotellessa, kun tulokset olivat niinkin tekijöitä miellyttäviä kuin ovat.

Ja nyt olisi aika palauttaa niin uutukaiset kuin vanhemmatkin laulut selkärankoihin treenaamisen merkeissä ja lähteä maankiertoon.

Se on siis kevättä jälleen.


Jarkko ja Telecaster. Kuva: Tomi Palsa Maaliskuun lopussa,

Suomessa,

metsässä,

YUP -kollektiivin puolesta,

Jarkko Martikainen.


<< Muut päiväkirjat

<< Etusivulle