YUP:N PROVINSSIRUPEAMA 2007


13.6. keskiviikko ja 14.6. torstai – treenit, pitkästä aikaa

Tätä rupeamaa varten oli tarkisteltu kalentereita, kuten aina. Täysiä yhteisiä päiviä löydettiin lopulta kaksi, joten piti tyytyä niihin. Erillisten esitreenaamisten järjestäminen olisi ollut jollain tavalla organisoimisen rajoissa, mutta lopulta ajatus oli se, että jokainen suorittaa nk. kotiläksynsä, ja siltä pohjalta ponnistamme viisikkona yhteissoiton maailmoihin. Omia muistiin palautusharjoitteiden päiviäni kertyi kymmenisen kappaletta; joinain päivinä tuli treenailluksi enemmän, joinain vähemmän. Monet laulut olivat onneksi valtaosiltaan selkärangassa – niiden muisteleminen ei vaatinut niinkään levyjen kuuntelua, lähinnä keskittymistä.

Jussi oli saapunut Jyväskylään jo edeltävänä sunnuntaina, joten hän oli ehtinyt asennoitua harjoitusolosuhteisiin syvemmin – minä, Janne ja Petri olimme Lutakossa yhdentoista seudussa. Ja Valtterihan asuu aivan kulmilla, joten kaikki olivat valmiina keskiviikkoaamupäivänä. Itse treenaamiset, sekä keskiviikon että seuraavan päiväajan, sujuivat joko lupaavasti tai hyvin. Itselläni oli kyllä pinnanvenytysharjoituksia vaihtelevasti toimivien pedaalien kanssa, mutta kaiken edestakaisin soutamisen ja huopaamisen (kaksi eri noutokertaa paikalliseen musiikkiliikkeeseen – lopulta toinen pedaali osoittautui yhteensopivaksi) jälkeen asian tila tuli korjatuksi.

Harjoittelumme on vuosi vuoden jälkeen tietyiltä osin toistuville kaavoille rakentuvaa: Janne intoilee ja soittaa saatanallisen lujaa, kun ei ole päässyt pieksämään rummuista paskoja pihalle pitkiin aikoihin. Me muut olemme hyvillämme soittoantaumuksestaan, mutta pyytelemme hieman kevyempää kättä intonaatioonsa, jotta omat kuuluvuutemme säilyisivät myös. Pyyntömme ovat useimmiten turhia. Jussi pelleilee, joko soittaessaan tai sitten sekä soitossaan että taukoaikoina. Vakavaksi vetää vain ruokataukojen perään kyseleminen, jos sellaista ei ala kuulua hänen mielestään kyllin varhain. Toisinaan soittaminen ja sen oheistoiminta äityy täydeksi spedeilyksi, ja pumminuotteja putoilee, mikä on ällistyttävää sikäli että hän on koulut käynyt ja lähtöjäänkin lahjakas soittomies. Pääasiassa Jussi toki soittaa hyvin, ja esittelee erilaisia efektejään, jotka eivät tule enää koskaan loppumaan kesken. Varsinkin Valtteri miettii, onko hän innoissaan niistä vai ei. Me kolme muuta olemme muutenkin yksioikoisempia ja tavallaan tylsempiä treenaajia, koska keskitymme lähinnä treenaamiseen.

Illat ja aamut menivät tutuissa maisemissa Rautiaisen Timon majoituspalvelun huomassa. Varakkaammat yhtyejäsenemme, tai ehkä sellaiseksi itsensä kokevat, tai oikeammin: ne, jotka eivät tahtoneet lähteä muiden kotinurkkiin leponsa ajaksi, majoittautuivat hotelliin. Itselläni on pitkät perinteet Timon luona oleilemisesta, ja koska viihdyn luonaan niin paljon paremmin kuin hotelliympäristöissä, loisin Timon perheen vierashuoneessa. Iltalukemisena meni talon isännän hyllystä käsiin osunut Veikko Huovisen viimeisin: ”Pojan kuolema”. Siinä onkin vaikuttava kirja. Ilta- ja yöaikoina tulee joskus hiljentyneeksi muutenkin, mutta Huovinen hiljennytti tavallista syvemmin. Surumielinen, haikea, mutta äärimmäisen voimakas kirja.


Kenraaliharjoitukset Äänekoskella

Äänekoskelle siirrytään hyvissä ajoin, joten minulla ja Jannella jää taas aikaa tapettavaksi takahuoneessa, joka onkin sekä tilava että kaikin puolin hyvin varusteltu. Muut saapuvat henkilöautokyydeillä myöhemmin. Keikkajärjestäjä hoitelee kaiken tarjoilun aivan ylitsevuotavaksi – jopa partahöylä ja –vaahtoa saapuu paikalle ajatustason aprikoinnin seurauksena. Soundcheckissä on innokasta yleisöä, nuorin on kuusivuotias, joka kerää kaikilta nimikirjoituksia pieniin kortteihinsa. Valokuviakin otetaan niin että hän on lavalla.

Itse keikka sujuu olosuhteet huomioiden oikein hyvin. Vaikka lauluja ei ole hetkiseen esitetty missään, onnistumme polkaisemaan jonkin hyvän tekemisen hengen esiin, ja yleisökin tuntuu intoutuvan tilanteesta. Seuraavana päivänä, jonkun kysyessä sitä, kehun kenraaliharjoituksen menneen sujuvasti, jolloin hän muistuttaa, että teatterimaailmassakin hyvin mennyt kenraaliharjoitus tarkoittaa epäonnisempaa ensi-iltaa. Niinpä tietenkin.


Seinäjoki, Provinssirock

Tästäkään ei ole mitään varsinaista valittamisen aihetta. Se on tuttua, ettei muutamana tuntina ennen keikkaa osaa oikein rauhoittua, joten ei siitä sen enempää. Se, että illasaika menee esimerkiksi haastatteluja tehdessä, eikä ehdi katsomaan esimerkiksi Tori Amoksen (oletettavasti, varmastikin) hienoa esitystä, on realiteetti, minkäpä sille tekee. Se, että yöllä keli kylmenee juuri ja juuri plusmerkin alarajaan, on Suomen kesässä aivan tuiki tavallista, ja täytyy vain syyttää itseään kun ei pakannut enempää paksua vaatteistoa mukaan. Ja jos siitä syystä on vaarassa kohmettua tyystin, täytyy vain katsoa peiliin, kuten niin usein aiemminkin. Mutta kun logiikka pettää siinäkin, että ajattelee lavan loputtomien valojen tuovan lämmön sekä itseen että soittimiin, niin – minkä sillekään oikeastaan voi, kun huomaa että modernissa maailmassa niin ei todellakaan ole. Nykyiset lamput säästävät energiaa, ja se on oikein hyvä asia. Vanhaa tuttua lämmöntunnetta ne eivät enää mukanaan tuo, sillä selvä. Siltikin keikka sujui hyvin. Se, onnistuimmeko Äänekosken malliin, ei ole aivan selvää – ainakin Janne oli sitä mieltä että edellisilta oli hänen osaltaan parempi. Kitaroiden vire oli ainakin edellisenä yönä skarpimpi – tosin sisätiloissa kitaralla on aina paremmat mahdollisuudet pysyä vireessä kuin koleassa kesäyössä. Soittonyanssit ja vireet ovat onneksemme vain sivupotkuja rockmusiikin pallohallissa, ja yleisö – jota piisasi, kiitos siitä – otti asiamme vastaan intomielellä, mikä toki tuntui kohottavalta yhtyeestäkin. Niin, ja lauluvieraamme Maria Lund oli nainen paikallaan. ”Alla jalavapuun” on toki mennyt ainakin kerran esityksenä läpi Jannen kanssa duetoituna, mutta jotain sellaisesta versiosta kyllä puuttuu, ei voi mitään.

<< Muut kiertuepäiväkirjat
<< Etusivulle