Etusivulle.




KIERTUEPÄIVÄKIRJAA SYKSYLTÄ 2001

JOENSUU, 31. 10. keskiviikko

Meillä oli taas kiertueenkaltainen. Kymmenen päivää erilaisia sessioita ja kahdeksan varsinaista keikkaa, sekä yksi yksityistilaisuusvierailu.

Kuinka monta keikkaa tulisi tehdä, että olisi oikeutettu puhumaan kiertueesta?, me mietimme, mutta tulimme huomaamaan, että tällä tahdilla toimiessa ainakin olo muotoutui sellaiseksi, että saattoi hyvällä syyllä todeta sen olevan kiertue.

Jo kauan sitten olimme päättäneet jättää ns. tunnetuimmat numeromme syrjään, ja soittaa "Hajota ja hallitse" -kokoelmamateriaalia sekä muutamia erikoisnumeroita varhaisilta vaiheiltamme. Harjoitusaikaa on meillä aina liian vähän, jos minulta kysytään, joten matkaan tuli lähteä hieman levottomin mielin. Mikä voi oikeastaan olla loppujen lopuksi hyväkin asia, tuo jännitysmomentti.

Kolmen päivän harjoitussession (su, ma, ti) jälkeen on aika suunnata kohti Karjalaa. Ensimmäiseksi koealueeksi valikoitunut Kerubi on paikkana hankalanpuoleinen; jo soundcheck -yrityksissä saamme aikaan mystisen keskiäänikuminan, joka rasittaa etenkin siksi, että settiä on reivattu uusiksi surutta, ja ilo olisi kuulla, mitä soittaa ja laulelee. Kaikki varotoimet suoritetaan, ja alamme toivomaan parasta sekä pelkäämään pahinta. Väkeä siunaantuu paikalle miellyttävä määrä, ja kaikki sujuu verrattain hyvin, mutta hienoisia käynnistysvaikeuksiakin kollektiivikoneemme vielä tarjoilee. Yöaikaan takahuoneessa olemme kuitenkin lähinnä tyytyväiset siitä, että katastrofit onnistuttiin ohittamaan, vaikkei ilta kaikkein parhaamme ollutkaan.

Miksaaja -Saastamoinenkin on saanut vain osan materiaalista hyppysiinsä, ja jälkipyykeissä hän mutisee, kuinka moneen suuntaan poukkoilevaa materiaaliamme on nyt erityisen vaikea miksata, kun yhdessä hetkessä on salamasotaa ja seuraavassa akustista nuotiolaulantaa.

Mannosen lasikaapittaminenkin sai todistuslisää: jos tällä kiertueella yhden laulun verran rumpuja soittanut Jussi olisi vakinaisrumpalimme, ei pleksisuojia tarvittaisi, sillä siksi keveällä kädellä hän rumpuja käskee. Jopa niin, että kaikkien vuosien jälkeen emme Valtterin kanssa ymmärtäneet varmistaa aihetta, ja yhteensoittoa oli varmistettava alituisella silmäpelillä. Kun Janne taas palasi pestiinsä seuraavien laulujen ajaksi, ei ollut huolta, ettemmekö olisi kuulleet tahdinlyöntiä. Siitä saatiin nauttia varmasti naapuritalossakin.

Ja nopeutta piisasi. "Sikamusiikkia" oli jo vaarassa karata suitsistaan, kun innostunut tahdittajamme menetti malttinsa täydellisesti. Kilpasoittomme taisi kuitenkin loppua yhtaikaisesti.

Yhtä kaikki, huojentunut väki saattoi nukkua yönsä rauhassa ja suunnata kohti uusia seikkailuja.

KUOPIO, 1. 11. torstai

Savon sanomina meille tarjoillaan tihkusadetta ja soundcheck -kuminaa. Hotelliyökerho Puijonsarvi on periaatteessa hyvä iltamapaikka, mutta joitain hämmennyksen hetkiä herättää se, että toisinaan lavakuuntelu on mitä parhain, ja seuraavassa hetkessä puuroisesta kokonaisäänikuvasta saa etsimällä etsiä soivaa nuottia, eikä löydä siltikään.

Nämä ajatukset päässään sitä tuleekin vetäytyneeksi kitaran ääreen kolmeksikin tunniksi, siltä varalta että keikasta tulisi huonossa tapauksessa ajoittaista sokkosoittamista. Aivan niin kuin ei yöllä saisi soittaa kyllikseen. Joskus mietimmekin, miksi jännitys ennen soittotilannetta ei vuosien varrella vähene, ja kysymys jäi mysteeriksi silloinkin. Mutta ainakaan se ei vähene, se on varmaa. Takahuoneessa on miehiä, jotka yhdessä hetkessä ovat kuin esikoulun huutavat kakarat typerine temppuineen, ja seuraavassa tilanteessa heidän tilalleen on vaihdettu vakavina tupakkaa imeskeleviä äijiä.

Tästä sessiosta on silti muotoutuva hyvä. Kuopion väki on naurettavan suosiollinen, ja poikkeussettimmekin saa kelpo vastaanoton. On mielenkiintoista tutkailla, kuinka osa kuulijakunnasta hämmentyy laulu laulun perään, ja toinen yleisöosanen intoilee vääriä kappalevalintojamme. Huvinsa kullakin, sanoi savolainen toista laiskasti mukiloidessaan.

Mannosta on hauskaa seurata: Jannekin on krooninen jännittäjä, eikä hän ole yhtyeen ainoa sillä saralla, mutta pyhä äiti sentään, millaista häntä on seurata soittotilanteessa. Ainoana miinuksena antaumuksessaan on se, että takahuonedebatissa tulee taas keskustella tempokysymyksistä. "Sikamusiikkia" oli, yllättäen, vaarassa karata täysin käsistä, kun tempo yltyi taas yltymistään.

Tästä illasta jäi pätkittäin palailevan muistin mukaan paljonkin onnistuneempi olo kuin edellisestä Kuopion seikkailustamme, joka oli siis Metsälaulujen kiertueen visiitti. Mistä sekin sitten johtunee. Vaikea sanoa, mutta kuopiolaisilla oli ainakin kannustava yleisöotanta meille varattuna. Se oli hyvin tehty, ihmiset. Tässä vaiheessa aloimme olla tyytyväiset omiinkin tekemisiimme, ja kiertueajatus tuntui motivoidulta. Kuopiosta tulivat mukaan poimituiksi myös Studio Julmahuvi -jaksot, jotka kuluttavat aikaamme rattoisammaksi. Valtteri esittelee taitojaan James Bond -pelissä. Me vähemmän PlayStationia opiskelleet emme tohdi ryhtyä kilpasille, peli näyttää siksi monimutkaiselta. Yhtä kaikki, Jore Marjorannan suurin sanoin, aikaa palaa.

TURKU, 2. 11. perjantai

Viimeksi tässä hotellissa ollessamme pitivät Ultra Bralaiset melkoista messua käytäväjuhlien muodossa. Tuolloin heillä oli oma esityksensä kyseisen hotellin ravintolassa, ja me olimme jossain rockluolassa puuhaamassa omiamme. Tällä kertaa me olemme kokeilemassa kyseistä hotellin baarin lavaa, ja joku saattoi hetken kummastella, miksi esityksemme on juuri siellä. Lievästi nihkeä ilmanala vallitsee koko ravintolan olemuksessa, nähkääs.

Keskiäänikumun mysteeri tulee sen sijaan ratkotuksi: kyseessä on Valtterin basson mikityksestä johtuva ongelma, joka johtaa lempeään, mutta jatkuvaan loppukiertueen naljailuun akselilla Valtteri - Saastamoinen. Jari on muutoinkin muuttunut mies, sillä hänen savukeuransa on ainakin ajoittaisesti ohi, ja vanha totuus, jonka mukaan entiset aktiivitupakoitsijat ovat usein pahimmat saarnamiehet, pitää paikkansa ainakin hänen kohdallaan. Voimia vain, Jari! Hyvin pyyhkii silläkin saralla!

Mutta mitäpä näistä kuitenkaan loppupelissä, sillä nyt onnistumme. Soitto ja yleisote on alati petraantuvaa (tokihan sitä riittää jatkossakin,) ja uskomme mukaan kaiken tulisi olla nyt hyvin. Mutta kohtalon koura on määrännyt, että Turun seudulla yleisö ei suhtaudukaan yhtä innostuneesti poikkeusohjelmistoomme kuin pari edellistä salillista. Yksi pöydällinen väkeä on keikan jälkeen kerrassaan tuohtunut siitä, ettemme soittaneet niitä ´Myyrä`, ´mullan alla´, ´pesti hulluuteen´ jne jne -kappaleitamme, jotka ovat niitä, joita meidän totta kai tulisi soittaa. Tämä synnyttää paradoksin allekirjoittaneenkin päässä, mutta viime lauselmassa päätämme pitää kiinni alkuperäisestä ajatuksesta olla soittamatta niitä kahtakymmentä kautta aikain eniten sahattua kapalettamme, tuli mitä tuli. Onhan meillä aie tehdä keikkoja jatkossakin, ja tämä skenaario pitäkööt nyt, miettivät musikantit.

HELSINKI, 3. 11. lauantai

Jos meiltä kysyttäisiin, niin jokaisessa kaupungissa tulisi olla Tavastia. Siellä on mieluisaa soittaa, ja uskoaksemme se on kuulijoillekin paikoista parhaita monin tavoin. Ainakin Tuomarin viimeisin Korkein oikeus -veto Tavastialla oli täyttä taikuutta kuulijalle. Sen sijaan se yläparvi pitäisi kieltää lailla, sillä sinne sijoittuvat tuntuvat aina valittavan, kuinka pahalta kaikki kuulosti, tai kuinka ei kuulostanut juuri miltään. Sekään ei ollut oikein mistään kotoisin, että ulkomailla seilannut Merimaa oli nostanut kesken kaiken lippuhintamme jollain tapaa säällisestä 65 markasta 80 vaatimukseen. Kollektiivimme olikin varma siitä ettei se tiedä hyvää, mutta onneksi tietomme oli väärä, ja kansa sekä tuli että piti meteliä itsestään. Kiitos jälleen kerran, toverit.

Yhtyeelle läheisiä ihmisiäkin oli paikalla, kuten Tavastialla tapaa olla. Tuottajasuuruuden Mattila ja Huldén kunnioittivat läsnäolollaan ja kritiikin kannuksilla, ja samaa harrasteli riveissämme vaikuttanut Kärkkäisen Tommikin, jonka aikaansaannosta oli muutoin se alkunauhamme. Jota ei taidettu soittaa kokonaan kuin Tavastian sessiossa. Se kun kestää reilut kuusi minuuttia. Mutta ihmeen hyvin väki senkin ajan intoilla jaksoi.

Tätä keikkaa tulikin ruodituksi aivan tuskaksi asti. Olimme luulossa, jonka mukaan kaikki olisi ollut hienosti, mutta kriittisimmät syyttivät turhasta kohkaamisesta. Kun sessiota ei tallennettu, on vaikea tarkoin tehdä selkoa, kuka mahtoi muistaa ja mitä ja kuinka oikein, mutta päätimme, että menemme itseemme kukin tykönään, ja seuraava keikka olkoot vielä onnistuneempi.

SU - MA -välipäivät: 4. -5. 11. Helsinki, Hellsinki

Tämän periodin olisi voinut käyttää älykkäästi, jos olisi valinnut levon. Me olimme valinneet sunnuntaille seuraavan pitkäsoiton palaverisession ja illaksi pienimuotoiset syöminkijuomingit. Välissä oli Tavastian soundcheck levy-yhtiön juhlallisuuksia varten. Maanantaina taas sinne Tavastialle, sillä olimmehan lupautuneet soittamaan muutaman kappaleen nuoriso-orkesterien tasapainoksi. Pidemmän taipaleen matkalaiset päättivät soittaa tanssillisempaa ja vähemmän metelöivää musiikkia kuin omansa yleensä on, ja etenkin Topmostista tutun Gugin ´Merisairaat kasvot´ onnistui mitä huvittavimmin. Siihen voi olla hyvänä syynä se, että allekirjoittaneella ei ollut kyseisessä esityksessä osaa eikä arpaa. Hän mietti, onko ehkä alitajunnassaan aikeissa muuttaa Tavastialle, kun pyörii siellä kolmena iltana peräkkäin, vaikkei viimeisen vuoden aikana ole käynyt siellä yhtä useasti. Ja jos ilmaista viinaa on tarjolla, sitä miltei poikkeuksetta juodaan, vaikkei se olisikaan viisaan valinta. Onko se jokin rocksoittajan motto, mitäh?

SAVONLINNA, 6. 11. tiistai

Savonlinnassa on esityspaikkana yökerho. Se on Mefisto, tai Tamino, miltä ikäkaudelta asiaa sitten miettiikään. Joskus kymmenen vuotta sitten allekirjoittanut näki Kauko Röyhkän kyseisessä paikassa, ja eturivissä oli tyttö, joka olisi tahtonut kuulla `Pikku enkeli´ -hittikappaleen. Tahto oli niin kova, että neito huusi, suorastaan kirkui otsikkoa tasatahdissa. Alkusetissä oli muutamia pienieleisiä, hiljaisia kappaleita, joita sitten uudelleensävytti tuo hysteerinen hokema. Jossain vaiheessa taitelilija Röyhkä alkoi huitoa mikkitelineellä neidon suuntaan ja verrattain ärtyneenä kommentoi, ettei heidän yhtyeensä ole mikään levyautomaatti, ja että neito voi mennä kotiin kuuntelemaan suosikkikappalettaan, jollei mikään muu kelpaa. "Ei tuu mitään vitun Pikku enkeliä, TÄÄ ON PAHA MAA!", oli mieleenjäänyt spiikkilopetus.

Ilo, että tällaisia anekdootteja ei meillä ole kerrottavana, vaikka muutamia taisi taas hämmentää se meidänkin settimme. Perinteisesti Savonlinnassa me olemme heidän ´omia poikiaan´, ja sellaisille annetaan anteeksi sekin, etteivät ne ymmärrä aina soittaa oikeita lauluja. Päinvastoin, saimme mm. komean lintumaskotin joltain kuulijaltamme. Se onkin toiminut oivana bussi- ja lavasomisteena.

Yksi merkillepantava asia oli musiikkimme ystävä Ville Virtanen, joka seuraili etenkin Jannen edesottamuksia ja kiitteli laajalti tekemisiämme, kun pyrimmme siirtymään mahdolliseen encore -odotukseen. Mielessä häivähti, "Hymyhuulet" -sarjan sketsit muistavana, ettei olisi tuolloin uskonut. ´Turo´ keikalla!

Hieman lisää asian vierestä: Savonlinnan soisi jotenkin ryhdistäytyvän. Pelaavatko kaikki nuoret tätä nykyä jääkiekkoa, vai onko siellä maan alla joitain innostavia nuorisoyhtyeitä? Joskus sata vuotta sitten yhtyeitä oli kuin meren mutaa, ja vaikkei taso kaksinen ehkä ollutkaan, niin ainakin tapahtui kaikenlaista. Toivon mukaan vielä joskus.

Onneksemme yleisöä siellä vielä ainakin riittää.

Ryhtiä, Savonlinna! Kyllä se vielä siitä!

OULU, 7. 11. keskiviikko

Naurettava matka jälleen kerran: Savonlinna -Oulu -akselilla riittää lumista lakanamaisemaa, ja jossain Rantasalmen risteysalueella pääsemme säikähtämäänkin, kun bussin pysähtyminen oikeaan kohteeseen on hieman siinä ja siinä. Matka kuitenkin etenee, ja Studio Julmahuvi -jaksoja katsotaan uusintojen uusintoina. Kumma kyllä, ne eivät katsomisesta kulu. Tai sitten meidän bussimatkustelumme aivokuolleisuus saavuttaa uusia sfäärejä.

Oulussa on erikoisuutena pohjoinen ´myydään kaikkien keikat päällekkäin samalle illalle´ -perinne, josta ei nähtävästi saata päästää irti. Joskus itsekin siellä asuessani ihmettelin tätä käytäntöä, mutta se edustanee jotain korkeampaa ajattelua, joka ei tällaiselle miehelle aukene.

Keskiviikkoista viiman Oulua siis viihdyttävät meidän joukkiomme Foxia -ravintolassa, ja muutamissa muissa herrat Sub -Urban Tribe, neiti Jonna Tervomaa ja monitaituri Veeti Kallio yhtyeineen. Laskeskelemme, että jolle kulle tämä ei tiedä hyvää, yleisökatoa on ilmassa kun ei Oulu sentään mikään Tokio ole. Mutta tälläkään kerralla ei epäonnen arpa osu meille. Tähtitieteellinen hämmästys, kerta kaikkiaan. Oulu, vaikka osoittautuukin kiireiseksi ja raskaanlaiseksi reissuksi, on mitä parhainta musikantin elämää. Lavalla kaikki on mitä parhaimmin, yleisöä on niin paljon kuin toivoa sopii ja enemmänkin, tila on kohtuullisen hyvä miksata, kiittelee Saastamoinen, ja esityksen jälkeen uskomme, että tämä on ilta, joka todistaa keikkailun tarpeellisuuden. Petrin perkussiosoittokin alkaa taittua. Takahuoneessa on lauma innostuneita miehiä. He kokevat hetkisen olevansa suurempia kuin ovatkaan. Ylemmät voimat sallivat sen heille, mutta palauttavat maan pinnalle tuota pikaa. Kaikkien onneksi.

On vaikea laatia monimutkaisempia analyysejä aiheesta, kun peruslauselma oli, että Oulussa oli aivan perkeleen hienoa vierailla. Kollektiivi on enemmän kuin tyytyväinen toisiinsa ja elämäänsä. Niin innostunut, että osan ryhmää on jäätävä pohjoiseen juhlistamaan tätä ihanuutta. Sitkeimmät lähtevät kuitenkin edeltä käsin kohti Tamperetta, ja siellähän olemmekin perillä jo aamuyhdeksältä. Jari ja Valtteri ajavat vuoroissa, nuo sitkeät sissit.

Ei jaksa edes aamiaista syödä, painelee vain höyhensaaria mietiskellen huoneeseensa. Kunnes. Ei tule uni. Pettymysten pettymys. Täytyy ryhtyä lukemaan Kirjatorilta parilla kympillä hankittua Kikka Laitisen ´Hello Mary Lou´ -omaelämänkerrallista tarinointia, joka kertoo naisen osasta miehisessä rockkulttuurissa, takapajuisessa Suomessamme, totta kai. Jäi kaikessa kiireessä matkalukemisaineisto kotiin, mutta tähän oli tartuttava, sillä onhan mukana äänimies Saastamoinenkin. Sadan sivun jälkeen, vihdoin ja viimein, uni oikeassa sängyssä.

Näillä matkoilla oppii totisesti arvostamaan arjen pieniä iloja, joita ei aina ylellisyyksiksi ymmärrä.

TAMPERE, 8. 11. torstai

Muistaakseni esiintymispaikan nimi oli todellakin kirjoitettu Grazy Horse, ja jos ravintolanpitäjä tahtoo omaa asiaansa niin pahoin paiskata, niin sen on oltava jollain tapaa hänelle itselleen hyvin perusteltua.

Niille, jotka eivät tiedä, mitä on soundcheck, se tehtäköön nyt selväkis. Soundcheck on huvittava tilaisuus, jossa miksaaja Saastamoinen ja taiteilija Tynkkynen ivailevat toisilleen. Ensinmainittu Valtterin laitteistosta ja soinnista, Valtteri taas kertoo hänen sointiaan juuri laajalti kehutun. Siihen Jari sanoo, että se on ainoastaan hänen ansiotaan, jos joku niin on puhunut, ja Valtteri, ettei ainakaan Jarilla ole sen asian kohottamisen kanssa mitään tekoa.

Älkää ymmärtäkö väärin - kaikki tapahtuu leikillisessä hengessä, mutta näin me kukin jaksamme tavallamme pitää vähä-älyisiyyden kiertuelippua korkealla.

Joku lääkärikiltalehtikin tekee haastatteluntynkää joukkiostamme, ja parasta on lukea edellisen numeron Andy McCoy & Michael Monroe -osuutta. Jos saatte sen jostain käsiinne, niin perehtykää siihen. Etenkin ´kuinka pidätte huolta kunnostanne´ -osuus on lukujuhlaa.

Hullu hevoinen ei toden sanoaksemme ole innostavin mahdollinen paikka soittaa, sillä jo lavan ´tikkuaskin verran lattiapinnasta ylöspäin´ -sijoittelu takasi sen, että eturivin huojuva kansa törmäili mikkitelineeseen, plekseihin ja milloin mihinkin. Tästä suivaantuneet järjestysmiehet kohtelivat ihmisiä turhan kovakouraisesti, ja kaaosta oli muutoinkin ilmassa. Toisaalta on huvittavaa soittaa näitä hardcore -tilaisuuksia taas vuosien jälkeen, kun on jo unohtanut, miltä tuntuu aika ajoin pelätä lavalla. Sillä jos joku omalla massallaan kaatuu sen mikrofonitelineen päälle, ja olen aikeissa samalla hetkellä avata sanaisen arkkuni, voin hyvinkin olla hampaaton mies. Niin ei onneksi käynyt, kuitenkaan.

Lavan syvyys, joka lienee jossain kahden metrin seudussa, sai aikaan sen, että rumpujen keskelle asettelun jälkeen saimme Hyyrynen -Martikainen -Tiainen -kolmikkona tähyillä Valtteria kaukaa lavan toiselta puolen. Varsinkin joissain hienovireisissä unisono -osuuksissa tämä aiheutti lievästi hankaluuksia.

Mutta summa summarum, paras takahuone koskaan, ihmisiä paikalla aivan kaaokseksi asti, ja yhtyeemme onnistui niin kuin pitikin, vaikka edellisen illan Oulu ei tainnutkaan tulla saavutetuksi. Kai sekin hieman vaivaa, että lavan sillipurkissa voi ottaa yhden askeleen eteen, yhden sivuun ja yhden toiselle sivulle, ja kaikki sen yli olisi ollut Jussin varpaille. Kiitos kuitenkin. Ja Lääkkölän musiikkikeskustelut olivat avartavia. Nuo omituiset, mutta verrattomat Nollapistemiehet. Joita Jussi olisi tahtonut suudella, kun ´Suljettu´ -keikkansa oli ollut taannoin niin innostava. Ei hän kuitenkaan sitä tohtinut tehdä. Ehkä ensi kerralla?

JYVÄSKYLÄ, 9. 11. perjantai

Jyväskylä oli totuttuun tapaan hyvä kylä soittaa. Soundcheck ehdittiin tehdä perusteellisemmin lyhyen ajomatkan ja paikan tuttuuden ansioista, ja ruokakin oli maistuvaa. Yhtyeelle jopa lahjoitettiin raider -listaan kuulumattomia punaviinejä, ja kun hetken mielijohteesta kutsuttu Ville Kangas suostui soittamaan kanssamme paria laulua, oli ilta lievästi ilmaistuna onnistunut. Niille, jotka eivät tiedä Villen ansioita, valaistakoon, että tämä Kaustisen soittomestari on tämän vuoden myötä esiintynyt herra Alangon Säätiön viuluniekkana. Punaviinit jäivät sittemmin allekirjoittaneelta väliin, mutta sillä ei ole merkitystä, koska kaikki todellakin sujui. Tampereella oli ollut joitain monitorointiongelmia särisevän kuuntelun muodossa, tai milloin onnistui kohkatessaan irroittelemaan piuhansa ties minne, mutta Jyväskylässä hienosta tunnelmasta huolimatta ei mikään mennyt vikaan. Ja se ei ole jokailtaista herkkua se, rakkaat lukijat. Eikä sekään, että intoutuu ihmisten riepoteltavaksi lauleskellessaan, mutta melko ehjin nahoin selvittiin siitäkin, ja itsepähän kaivoin verta nenästäni. Valtteri totesi, vanha stagediver, ettei ainakaan hänen lavasukeltelussaan ole koskaan tapahtunut mitään ikävämpää. Vielä.

Kaiken jälkeen tuntui ettei kenelläkään ollut pahaa sanottavaa mistään. Turun romantiikan väkikin oli tyytyväinen osuuteensa lämmittelyjoukkueen osassa, ja mm. Hyyrysen suusta edeltävänä päivänä kuultu taisteluväsymys oli taas tiessään. Jopa äärimmäisen skeptinen ja vaativa monitorimiksaaja -valomies Jyrki Vikström myhäilee, ja kehuu että keikka on ollut oikeinkin hyvä. Tämä on jotain todella poikkeuksellista. Väki ymmärtää yht´äkkisesti takahuoneen hikirätteinä, että nyt on kymmenpäiväisemme ohi, ja seuraavat keikat siintävät jossain ensi vuoden puolella, mutta yhtä kaikki vielä hyvin kaukaisina aiheina. Tämä kirvoittaa jopa harrasta tunnelmaa joukossamme. Se "Sikamusiikkia" -numerokin pysyi raamiensa sisällä. Vai onko joku toista mieltä?

Nyt on aika pidemmän keikkailemattomuuden, ja toivoa, että seuraavat jälleennäkemisemme ovat yhtä onnistuneita kuin nämä kahdeksan olivat.

Tehkää hyvin, ihmiset!

Niin, ja se ohjelmisto oli seuraavanlainen:

  • Turpasauna
  • Keittoruoka
  • Huonot uutiset
  • Tohtori Tulp esittelee alkuihmisen
  • Kaikki hyvä ei ole terveellistä
  • Paratiisin sahakielet
  • Tämän kylän likat
  • Kumma keko
  • Kuka pelkää raakaa lihaa (JKL; viulu: V. Kangas)
  • Korkeasta ruohikosta
  • Herrasmiehet
  • Arpeni
  • Hokkus pokkus piippulaan
  • Maa alla horjuu
  • Suuri peto
  • Huda huda (JKL; viulu: V. Kangas)
  • Homo sapiens
  • Lihavia luurankoja

    _____________________

  • Aallonpohjan palahomma (rummuissa J. Hyyrynen)
  • Puutarhurin laulu
  • Sikamusiikkia

    ____________________

  • Lännen lokari (Tampereella ja Jyväskylässä)



    << Muut kiertuepäiväkirjat