Joutilas Leppymättömät Pahassa paikassa

KRITIIKIN SÄILÄN HEILUNTAA VUODELTA 2003






YUP: Leppymättömät (Mercury)

YUP on vuosien varrella siirtynyt hitaasti mutta varmasti radikaalista rönsyilystä kohti perinteisempää rockilmaisua. Jos bändi olisi vasemmistopoliitikko, se olisi alussa ollut kiihkeä stalinisti ja nykyisin maltillinen demari.

Uuden albumin otsikko lupailee nostalgisia hetkiä, sillä Leppymättömät-nimisenä piti aikoinaan julkaista YUP:n kakkosalbumi Toppatakkeja ja Toledon terästä. Menneisyyden haamuja ei keltaisten kansien välissä kuitenkaan lymyile, vaan kokonaisuus on lähellä edellistä Lauluja metsästä -täyspitkää.

Pienen sivuaskeleen YUP kuitenkin tekee raskaamman vyörytyksen suuntaan. Maailman viimeinen yö on niin ankaraa paahtoa, että tekisi mieli luokitella se metalliksi. Raskaat hetket jäävät kuitenkin satunnaisiksi, valtaosa Leppymättömistä soi kotoisessa YUP-hengessä. Ääriesimerkki tästä on Passiivista vastarintaa, joka onnistuu kuulostamaan yhtäaikaa usealtakin vanhalta YUP-teokselta. Levyn nautittavimmat hetket tarjoaa Hyvä hypnoosi ylellisen runsaine kertosäkeineen.

Jarkko Martikaisen tekstit ovat edellisillä levyillä saaneet yhteiskuntakriittisiä sävyjä, ja nyt ihmisen ahneutta ruoskitaan entistäkin tarmokkaammin. Teknisesti Martikainen on huippusanoittaja, ja säeparilla "paratiisikin on lupaus vaan / ja minä tahdon käteistä" saa helposti anteeksi ajoittaiset vierailut latteuden rajamailla.

YUP on onnistunut aikuistuessaan säilyttämään aimo annoksen entistä särmäänsä. Jos se tosiaan olisi vasemmistopoliitikko, se olisi Erkki Tuomioja.

8

Markus Mattlar, Keskisuomalainen / Syke maaliskuussa 2003.


YUP - Leppymättömät

Nyt on rock! Vaikka YUP:n kappaleissa ei ole tähänkään saakka kaihdettu sukkahousuisia lurituksia tai rouheasti kurnuttavaa riffipohjaa, ovat yhtyeen kulkemat reitit eksyttäneet kategoriointia yrittäneitä toimittajia kerta toisensa jälkeen. Orkesterin kahdeksas albumi oikoo kuitenkin muutaman mutkan. Siinä missä YUP:n aiempi ilmaisu on ollut täyteen pakattua ja äkkiväärää, rakentaa se tuoreemman tuotoksensa musiikillisen ydinajatuksen jämäkäksi rautanyrkiksi. Aivan kuin Timo Rautiaisen Rajaportti -junnakkeen tuottanut vokalisti Jarkko Martikainen olisi epähuomiossa unohtanut tyhjentää taskunsa projektinsa päätteeksi. Nyt mies poimii yhteistyössä basisti Valtteri Tynkkysen kanssa tukun suoraviivaisia kitarakuvioita oman yhtyeensä käyttöön, lisää hieman tempoa ja täydentää kokonaisuuden terävällä kynällään. Ilmaisu on yllättävän paljas ja räyhähenkisyydessäänkin pelkistetty. Tälle on varmasti helppo löytää ystäviä näinä bensiinintuoksuisina päivinä.

Edellisen perusteella on turha pelästyä. YUP:n musiikki kuulostaa edelleen ensisijaisesti orkesterilta itseltään. Vaikka muutamat kappaleet syöksyilevätkin kuin mutaiseen kotipesään sukeltava pesäpalloilija, ei yhtye hylkää fragmentoituneempaakaan ilmaisuaan. Lauluista löytyy edelleen muitakin osia kuin säkeistöt ja kertosäkeet. Kokonaisilme on kuitenkin arpisempi. Jos YUP:n kappaleet vielä jokunen vuosi takaperin peittivät kielisoittimien uhman joihinkin lähes lastenlaulumaisen kepeisiin juoksutuksiin, nojataan nyt rinta raskaana eteenpäin. Tämän levyn rummut lyövät kovaa ja kitarat painivat häijyllä otteella. Mehiläisen tanssia ei Leppymättömien äänimaisemiin juurikaan mahdu.

Vaikka ensimmäinen levyltä välittyvä sävy on totinen ja tuima, ei sitä suurin surminkaan voi pitää tuotoksen ainoana luonteenpiirteenä. Jossakin taustalla paistaa ilkikurinen hymy. Ja sen takaa kurkistaa suopea humanismi. Jarkko Martikaisen tekstimaailma ruotii nykypäivää tutulla suoraviivaisuutta kaihtelevalla tyylillään. Jos Martikainen laulaa ”kyllä”, hän tarkoittaa mitä todennäköisimmin ”ei”. Ja jos hän tahtoo puhua ihmishenkiä niittävistä massatuhoista, hän valitsee näkökulmakseen sieluja työkseen poimivaa enkeliä stressaavan kiireen. Miehen ääni on yhdistelmä iltasadun kerrontaa ja ylimielisyyden mainiosti piilottavaa piruilua. Maailma kun nyt vain sattuu olemaan niin toivottoman yksinkertainen, että älykkään ihmisen on katseltava sitä poikkeuksellisista vinkkeleistä. Ihmisille on helpointa nauraa silloin kun heidät näkee hellyttävän helposti ennustettavina, omaa itseään esittävinä karikatyyreinä, joista ei kaikesta huolimatta voi olla pitämättä.

Leppymättömien keskeinen sanoituksellinen teema tuntuu ankkuroituvan tämän hetken yhteiskuntaan. Orkesterin hampaisiin ovat päässeet niin kiire, ahneus kuin itsekeskeisyyskin. Teemojen ruotiminen tapahtuu tuttuja tehokeinoja käyttäen. Kristillisissä opinkappaleissa mainitut henkilöhahmot vilahtelevat Martikaisen luomien kuvaelmien elimellisinä osina ja sanojen taivutusmuodot ovat monin paikoin näennäisen kepeitä ynnä – kas niinpä niin – hilpehiä. Ja koska laulujen minä-hahmot ovat usein itsekkäitä ja raadollisia, täytyy varsinaisen sanoman olla jotakin tyystin päinvastaista. Näyttämölle saapuessaan ironia esittelee itsensä alleviivaavan selvästi.

Levyn kappalelistan voi oikeastaan jakaa kahteen ryppääseen, joiden välinen viiva on tosin tunnustettava voimakkaimmillaankin viitteelliseksi. Rajan toisella puolella korskuvat karkeammat rypistykset, toisaalla sekoitellaan puolestaan balladinyansseja, viihteellisyyttä ja sovituksellista vinoutuneisuutta. Rajan veto ei tarkoita kuitenkaan sotatilan synnyttämistä, tyylillinen ristiriita ei vaivaa Leppymättömiä. Ennemminkin laulut tukevat toisiaan. Rytinät pitävät levyn intensiteettipiikin koko ajan riittävän korkeana samalla kun paikoittaiset toppuuttelut jättävät raskaimmin sulavat purut vatsan ulkopuolelle. Parhaimmillaan yhtye luo useita tunnelmia yhden kappaleen sisään. Jos Pahassa paikassa -kappaleen säkeistössä vielä kaipaillaan olevaisuuden tuolle puolen, paljastaa kertosäe laulun sanoman sittenkin varsin lohduttavaksi. ”Onneksi sinä olet vielä täällä, onneksi sinä olet vielä täällä.” Helponkaunis melodia muistuttaa CMX:sta, mutta onpahan kyseessä näin muodoin ensimmäinen allekirjoittanutta koskettamaan onnistunut CMX-vetäisy.

Valitettavasti kappaleita voi kategorioida myös toisen, vieläkin yksiselitteisemmän kaksinapaisuuden mukaan. Onnistuneemmat ja vähemmän onnistuneet. Pääpaino on toki ensin mainituilla. Avausraita Joutilas elää leppeämmän säkeistön taustalla kisailevasta kitarasta ja yhteislaulettavaksi muotoillusta kertosäkeestään, Maailman viimeisen yön armottomuus asettaa Tony Halmeen ehdottomuuspullistelut oikeaan perspektiiviin ja Hyvän hypnoosin koukut viiksiheavykitarasta Slamin aikaista Juicea muistuttaviin avaruusstemmoihin laajentavat paletin väritarjonnan kauas harmaan eri sävyistä. Myös juroa suomalaisuutta romuluisesti hahmotteleva Itsepäisyyspäivä ansaitsee juurevan taputuksen olkapäälleen, vaikka itse otsikko onkin aavistuksen turhan ilmeinen. Komeimmilleen YUP intoutuu kuitenkin vasta levyn lopulla. Kosketinsoittaja Petri Tiaisen säveltämä, lähes eeppisiin mittoihin paisuva Jos saisin kolme elämää on omaperäinen, ylevä ja vaihteleva teos. Koko levyllinen lähes musikaalin mittoihin yltävää tunnelmointia aiheuttaisi epäilemättä ylensyöneen olon, mutta nykyisessä kontekstissaan kappale pääsee erinomaisesti laajoihin oikeuksiinsa. Viimeisenä kuultava Ihmisoikeuksien julistus jää auttamatta edeltäjänsä varjoon. Levyn olisi voinut lopettaa viisi minuuttia aikaisemmin.

Leppymättömät on erittäin hyvä levy, mutta paikoin se jää ikävän etäiseksi. Vaikka YUP ei koskaan olekaan pyrkinyt tarjoamaan kuulijalle koskettavan omakohtaisia tarinoita tai tunnelmia, tahtoo sen rymistely jäädä paikoin turhankin loitontuneeksi. Sanoman verevämpi muotoilu tarjoaa musiikille haasteen, johon orkesteri ei pysty täysin vastaamaan. Nyt sävellyksellisesti köyhemmät rokkipalat, kuten Yövuorossa tai Voi hyvä luoja mitä nyt? syövät armotta palan kokonaisuudesta. Myös muutamat levyn kitaraleadeista tuntuvat perustelemattomilta. Jos yhtyeen aiemmassa ilmaisussa onkin vielä löytynyt tilaa jos jonkinmoisille luikautuksille, ei nykyinen karsitumpi esitys pysty enää kannattelemaan niitä luontevasti. Tuntuukin, että kurssin tarkastus on jäänyt hieman puolitiehen. Jos soitto ei tällaisessa musiikissa ole riittävän spontaania, maistuu koko tuopillinen väljähtyneeltä jo hanasta valuessaan.

Kokonaisuus on kuitenkin se, mikä ratkaisee. Jos jokin kohta uuvuttaakin, tarjoaa seuraava melko varmasti aiheen iloita yhtyeen kanssa sen omista oivalluksista. Vaikka Leppymättömät on suhteellisen riisuttu ja karu levy, on sen kuunteleminen silti hauskaa. YUP:lle viikatemiehet, enkelit ja saatanat ovat vain hilpeän henkilökategorian omituisia osatekijöitä, eivät pelkkiä tekosyitä korpinmustaan synkistelyyn. Juuri tästä syystä ero kotimaisen junttaköörin nuorempiin edustajiin on niin mukavan suuri. YUP:n maailma ei ole yksiselitteisen hyvä tai paha, se on oikeastaan vain pahuksen hupaisa.

4/5

Hannu Linkola, Rockmusica.net maaliskuussa 2003.


YUP: Leppymättömät

Rock-yhtye YUP:n pari edellistä pitkäsoittoa ovat toki sisältäneet tukun hyviä biisejä, mutta kokonaisuuksina levyt eivät ole kovasta yrityksestä huolimatta nousseet esimerkiksi 'Homo Sapiens' -klassikon rinnalle. Viime syksynä nauhoitettu 'Leppymättömät' poikkeaa edeltäjistään, sillä tuore albumi on "livemäisempi", suorempi ja rokkaavampi kuin pari edeltäjäänsä. Ainakin allekirjoittaneelle YUP:n "uusittu" linja putoaa mainiosti ja voi vain kuvitella, miten hyvin nämä veisut toimivat konserttiolosuhteissa.

"Helppotajuisuus" on toisaalta YUP:n omaa taitavuutta, sillä esimerkiksi 'Voi hyvä luoja mitä nyt?'- ja 'Hyvä hypnoosi' -biisit sisältävät vaikka kuinka monia osia, mutta ne eivät tunnu siltikään "vaikeilta". Valtteri Tynkkysen monipuoliset melodiat ovatkin tällä kerralla todella ylivertaisia. Esimerkiksi levyn avaava biisikolmikko, ne ovat taattuja YUP-klassikoita kaikki...

YUP esitti nämä uudet laulut viime syksynä muutamalla keikalla. Silloin jokunen Jarkko Martikaisen tekstinpätkä särähti korvaan ilkeästi, mutta 'Leppymättömien' lopullisella versiolla ei ole moisia ongelmia. Onko sanoituksia muutettu vai kuulinko vain väärin?

YUP:n monta vuotta jatkunut noususuhdanne, ainakin yleisön suosiolla mitattuna, ei katkea tähän julkaisuun. Lähitulevaisuus näyttää pikemminkin, nouseeko 'Leppymättömät' YUP:n omaksi lopulliseksi todella suureksi läpimurroksi (vrt. Don Huonojen 'Hyvää yötä ja huomenta'). Syytä ja aihetta olisi.

'Leppymättömät' on kaupoissa 21.2.

Arvosana: ****

Timo Isoaho / Soneraplazan Kaista 17.2.2003.


YUP - Leppymättömät

Usein ei rockyhtyeen elinkaari ylety yhdeksänteen pitkäsoittoon asti ja vielä harvemmin bändi pystyy uransa tuossa vaiheessa vääntämään parhaimman kiekkonsa. Tuon tempun tekee YUP osuvasti nimetyllä Leppymättömät -levyllään.

Pahimpia kieroutumia on jälleen suoristeltu, mutta muutoin ovat Puoskarit aika entisellänsä. Vaikka YUP on nyt aiempaa helppotajuisempi, niin särmikkyyttään se ei ole kadottanut. Edelliseen Lauluja Metsästä -albumiin verrattuna Leppymättömillä rokataan ronskimmin ja sitä on selvästi tuotettu aitoa livemenoa suosien. Erityiskiitosta ansaitsevat urkusoundit (Voxiko se siellä ujeltaa?) ja mielikuvituksella hiotut taustalaulut.

Yhtä kaikki kiekolla on useita YUP-klassikoiksi kelpaavia biisejä, joista muodostuu myös tukku iskeviä keikkavetoja. Sinkkupoiminta Joutilaiden tapaan sellaiseksi voisi lyödä Hyvän hypnoosin, riehakkaammat rallit Itsenäisyyspäivä ja Maailman viimeinen yö sekä ydintuhon kauheuksilla flirttailevan tunnelmapalan Passiivista vastarintaa. Homma sujuu kauttaaltaan lennokkaasti eikä yksikään kappale kuulosta hampaat irvessä väännetyltä.

Ja mihinkäs olisi Jarkko Martikaisen kynäkään kadottanut satiirista teräänsä. Samasta lauseesta löytyy jälleen piikikkästä huumoria ja kantaa ottavuutta. Pelimannihenkistä revittelyäkin riittää: ”Elämä on pullo kiertokulun pöydällä ja minä iloitsen, vaikka aavistan, että puolet on jo juotu…”

Tässäko se YUP:n lopullinen läpimurtolevy? Ehkäpä samalla vuoden kovin suomirock-kiekko. Kyllä vain, vaikka ainahan sitä välillä joutuu näissä hommissa hatullisen jätöksiään syömään.

4,5 / 5

Jouni Hirn, Mesta.net 21.02.2003.


YUP: Leppymättömät (Mercury)

YUP on tehnyt uransa parhaan levyn. Se on ehkä tehnyt myös uransa kaupallisimman levyn, ja vieläpä luopumatta ominaislaadustaan. Onhan tämä toki musiikillisesti Lauluja metsästä osa II, mutta nyt soundit ovat entistäkin paremmat, kertosäkeet ovat vieläkin vetävämpiä, juonikkaat rakenteet entistäkin sulavampia ja esimerkiksi Vox Intercontinental -urkujen vintage-soundit entistä paremmin hallussa. (Voxeilta ne nyt ainakin kuulostavat, vaikka mistään ei näinä mallinnuksen aikoina voi olla varma.)

1980-luvulla lukiopohjalta aloittanut veteraaniyhtye YUP oli jotain aivan spesiaalia jo varhaisilla täyspitkillään kuten Huuda harkiten ja Toppatakkeja ja Toledon terästä -teemalevy osoittivat. Yhtye oli myös aika usein hieman rasittavaa kuultavaa, vaikka silkka äly ja irvistelevä huumori pelastivatkin paljon. On sinänsä inhimillistä, että Toppatakit-levyn työnimi Leppymättömät käytetään vasta nyt, kun yhtye on musiikillisesti kypsynyt ja leppynytkin.

Ei tämä levy ole mitään uutta, mutta jotain entistäkin toimivampaa. Proge- ja metallilainat sekä eräänlainen kalevalaispoljento juhlivat Leppymättömät-levyllä leppoisana sekametelisoppana. Musiikki on toki nykyisin popmaisen harmitonta, mutta samaan aikaan hyvin ovelaa, älynystyröitä kutkuttavaa ja bailaamaan houkuttelevaa. Kovin harvat pystyvät Suomessa tänä vuonna samaan.

Sanoituksista syntyy edelleen mielleyhtymiä Grimmin veljesten satuihin, Hugo Simbergin maalausten inhimillisiin pikkupiruihin ja muuhun kiintoisaan. On horroria, huumoria ja savolaista mielenlaatua. On myös tavanomaista kypsemmin ja hauskemmin käsiteltyä kulutusyhteiskunnan ja EU:n satiiria. Pohjimmaisena läikehtii humanismi, jopa halu sanoa jotakin ja kommunikoida teksteillään. Jarkko Martikainen on hyvien puolella.

YUP osaa ilahduttavan paljon. Laulustemmat toimivat, tasalaatuisesti murisevat kitararaidat komppaavat ja riffittelevät mainiosti, vaikka sointi tuleekin purkista eikä näpeistä.

Ja kiitos siitäkin, että biisejä ei tupata tavan vuoksi enää täyteen. Kuunnelkaa Hyvän hypnoosin levollista alkua, jonka jälkeen kuningasriffi kuulostaa entistä makeammalta. Kuunnelkaa tuota makeata urkusoundia. Kuunnelkaa myös Gagarinista ja Laika-koirasta kertovan Passiivista vastarintaa -raidan kodikkaan kaunista suvantokohtaa. "Pidä pääsi poika, älä lähde jos tahdo et", Martikainen laulaa.

YUP eli kaikessa omaperäisyydessäänkin Suomi-rockin kentällä pitkään Don Huonojen varjossa soittotaidoiltaan ja CMX:n varjossa karismaltaan. Viimeistään nyt he nousevat takavuosien(kin) tähtien rinnalle ja joiltakin ominaisuuksiltaan jopa ohi.

Ei YUP vieläkään sovi kaikille, ja juuri siksi yhtyeeseen vihkiytyneet saavat varsin harvinaislaatuista nautintoa. En ole vuosiin arvioinut Suomi-rockin aateliin kuuluvaa levyä, joka olisi näin lähellä sitä maagista viittä pojoa.

4 / 5 (Soundin kuukauden levy 2/2003)

VESA SIRÉN, Soundi 2/2003.


YUP: Leppymättömät

Leppymättömän omaperäinen YUP

Yhdistyneiden urbaanien puoskareiden uusin levy levy, Leppymättömät, jatkaa bändin edellisen levyn hyväksi havaitulla linjalla.

Nimestään huolimatta Leppymättömät on silti Lauluja metsästä -albumia toiveikkaampi, vaikka kitarat jyräävät edelleen varsin raskaasti. Levyn monissa lauluissa teemana on ihmisen hukkuminen tavaran ja muun materian alle.

Myöskään uskonnollisia teemoja ei ole hylätty, ja välillä sanoitukset yltyvät varsin synkiksikin.

Levyn aloittaa energinen single-biisi Joutilaat, joka tempaa kuulijansa heti mukaan. Leppymättömien viisi ensimmäistä kappaletta ovatkin YUP-faneille suoranaista juhlaa, varsinkin Voi hyvä Luoja, mitä nyt -runttauksen noustessa klassisten YUP-laulujen joukkoon.

Valitettavasti bändin ote herpaantuu hieman albumin keskivaiheilla ja jotkut kappaleet alkavat kuulostaa samanlaisilta.

Levyn viimeiset kappaleet nostavat kuitenkin vielä hymyn huulille. Energinen Eurooppa ja teksteiltään loistelias Jos saisin kolme elämää pakottavat kuulija väkisin kääntämään volyme-nappulaa suuremmalle.

Suurimman miinuksensa Leppymättömät saa hieman tasapaksuista kappaleista. YUP:n varhaisten vuosien raivokkaita kitaranrääkkäys-biisejä ei uudelta levyltä löydy. Mutta toisaalta Jarkko Martikaisen lauluäänen monipuolisuus on huikeasti lisääntynyt ja Leppymättömät kestää varmasti monia kuuntelukertoja.

Kaikkiaan YUP tarjoilee jälleen annoksen omaperäisintä ja leppymättömintä suomenkielista rock-musiikkia, mitä on vähään aikaan kuultu.

Mikko Korpela, Aamulehti 4.2.2003.


YUP: Leppymättömät

YUP:n uusi Leppymättömät on kaikkien odotusten arvoinen albumi. Jarkko Martikaisen luotsaama yhtye on tällä kertaa tyytynyt hieman vähemmän venkoilevaan veijarimusiikkiin ja se toimii todella hyvin. Albumin avaa singlenä julkaistu Joutilas. Pianon sävyttämä kitaratausta on tunnelmallinen ja vaikka kertosäe on aivan mainio, niin muissa lauluosuuksissa on vielä enemmän vetovoimaa. Erinomainen Pahassa paikassa saa mukavaa väriä kosketinsoittimesta ja kertosäe hakee rankempaa ilmaisua. Martikaisen vokaalit kuulostavat erittäin hyvältä. Yövuorossa on albumin pirtein hurlumheikipale, joka on kertosäkeensä myötä ihan menevää tavaraa, mutta menoa tuntuu olevan vähän liikaakin. Kertosäkeiden ulkopuoliset osuudet ovat kuitenkin erittäin vetovoimaisia. Maailman viimeinen yö on hieman rankempi veto ja tunnelma on taas onnistunut, varsinkin kertosäkeen hillitty kosketinsoitin miellyttää.

Voi hyvä luoja mitä nyt? viehättää erityisesti kosketinsoittimen voimalla ja kertosäkeessä on kovasti energiaa. Hyvä hypnoosi sisältää yhden tämän loistoalbumin vetävimmistä kertosäkeistä ja varsinkin kitarariffeissä on voimaa. Passiivista vastarintaa alkaa aivan loistavasti, mutta biisi ei kokonaisuudessaan pysty tähän tasoon. Kaiken maailman pakanat on taas energistä suomirockia ja Itsepäisyyspäivä jatkaa samalla linjalla, mutta hieman liiankin kertosäekeskeisenä. Kosketinsoitinosuudet ovat jälleen erinomaisia. Eurooppa on ehkä hieman vaisumpi veto, mutta albumin lopettavat Jos saisin kolme elämää ja Ihmisoikeuksien julistus ovat tunnelmallisia kappaleita ja kertosäkeet ovat jälleen todella toimivia.

Leppymättömät on aivan mahtava levy. Kokonaisuus on tasainen ja vain pari biisiä poikkeaa loistavien biisien linjasta. Jarkko Martikaisen vokaalit ja värikkäät musiikkitaustat sopivat täydellisesti yhteen. Sanoitukset ovat totutusti loistavia ja niihin kiinnittää väkisin huomiota. Leppymättömät on ehdottomasti alkuvuoden paras suomirock-levy.

9 / 10

Antti Niemelä, Findance.Net 31.3.2003.


YUP: Leppymättömät (Universal Music Oy)

Mahtavaa, Martikainen, mahtavaa!

YUPin uutuutta on odotettu pitkään ja hartaasti ja odotus ei ole mennyt hukkaan. Martikaisen tekstien terävyys ja monikerroksisuus on pysynyt ja parantunut. Kun sävellyksiin ja sovituksiin on tullut entistä enemmän sävyjä, niin tuloksena on erittäin hyvä levy. Kaikki turha kikkailu on karsittu minimiin ja Martikaisen äänelle on annettu tilaa. Mies on yksi suomirockin vahvimpia vokalisteja ja täydellä syyllä verrattavissa Ismo Alankoon. Miehiä yhdistää myös se, että kummatkin laulavat omia sanoituksiaan, joka antaa tulkinnalle pohjaa. YUP on ollut aina rytmisesti tiukka bändi, joka on yksi kokonaisuus. Levyltä on vaikea erottaa yhtä tai muutamaa biisiä erillisiksi helmiksi, sillä niin tasaisen vahva tämä levy on. Itselle sopi korvaan parhaiten pianon sävyttämä, monipolvinen Jos saisin kolme elämää. Tämänkertaisen levykierroksen ykkönen.

Viisi tähteä

Teemu Virtanen, Rytmi-lehti 2/2003.


YUP: Joutilas

YUP:n uusin single Joutilas ei ensin kolahtanut, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen se alkoi upota jo oikein kunnolla. Biisi on tyyliltään ja sanoituksiltaan tyypillistä veijarimaista YUP:ta. Kertosäe on lennokas, mutta myös muut lauluosuudet ovat hyvin vetäviä. Myös musiikkitausta on onnistunut sähkökitaran voimalla ja kosketinsoitin antaa vielä hillittyä tunnelmaa. Nimibiisin lisäksi singlessä on kaksi live-vetoa Aallonpohjan palahomma ja Tämän kylän likat, joka edustaa raisua kansanmusiikkia. Jekkumies on muuten iskenyt ja singleen on merkitty raidat kaksi ja kolme väärinpäin (yllä korjattu kappalelista). Lisäksi mukana on videotaltiointi Aallonpohjan palahomma -livestä. YUP:n mainio Leppymättömät-albumi on myös tulossa pian arvosteluun.

8 / 10

Antti Niemelä, Findance.Net.