Minä en tiedä mitään -EP Keppijumppaa

KRITIIKIN SÄILÄN HEILUNTAA VUODELTA 2005






YUP
Keppijumppaa
Universal

YUP jättää edellisen levykolmikon hyvät soundit ja radioystävälliset popsävellykset nyt vähemmälle. Palaamme Oudon elämän (1998) ja jopa Toppatakkien (1994) äkkivääriin sovituksiin ja varsinkin rumpujen osalta ihan ensimmäisten levyjen kellarinhajuisiin sointeihin.

Tämä johtuu tietenkin myös itse biiseistä. Kovat tempot ja enemmän säveliä per tahti -sovitukset eivät anna ikääntyvälle yhtyeelle mahdollisuutta soittaa yhtä huolellisesti kuin edellisellä levykolmikolla. Levy kuulostaa luontevimmalta silloin, kun hiljalleen keski-ikäistyvät miehet soittavat keskitempossa: esimerkiksi erinomaisella Kaksi lähtee, yksi palaa -raidalla tai Kaikki kaikkia vastaan -laulussa, jota Pentti Lahden huilu kaunistaa. Lahti on muutenkin levyn salainen ase. Hän soittaa suunnilleen kaikkia mahdollisia puhaltimia ja kaikilla mahdollisilla tyyleillä jazzista lähtien.

Tämä ei tarkoita, etteikö nopeammissakin lauluissa olisi valtavasti hienoja asioita. Avausraita Nero on tarttuva hokema, jossa on karvoja kämmeniin kasvattava, progeileva väliosa, ja Tehtaan monipolvisessa rakenteessa on samaa runkahtavaa ja uskoakseni myös itseironista sävyä.

Intiaanit ymmärtävät on erinomainen sävellys, jonka kertosäe on suorastaan majesteettinen. Laiskanlinnassa mennään Balkanille, ja jos levyn edetessä paikoin tulee mieleen Jethro Tull, niin kyllähän kaiken pohjalla vaikuttavat edelleen myös Dead Kennedys sekä muut nopean ja tapahtumarikkaan punkin mestarit.

Sanoituksissa edellisen levyn lannistumaton humanismi tuntuu olevan koetuksella. Kuolemanlinjassa hiha palaa ja pinna kiristyy lopun lähetessä. Tehtaassa duunarius nähdään keskitysleirin orjuutena. Pitkän koulutus- ja työputken armottomuus käy selväksi runsaan minuutin mittaisessa Pitkä putki -yritelmässä ja Helsinki tuntuu periferian pojista peräti ahdistavalta Pääkaupunkiin-raidalla. Miten kovasti kiirehtiikin, on Taas myöhässä. Niinpä Laiskanlinnasta halutaan maksaa jo mitä tahansa. Taitaa olla teema-albumin aineksia tässäkin.

Martikaisen kertojaminällä on nousta jo kädet pystyyn. "Minä olen vapaa syytöksistä noista/Älkää ampuko laulajaa toistaitoista/kun kerran minä en tiedä mitään", hän parahtaa.

Mutta eipä päästetä tuota kertojaminää liian helpolla Minä en tiedä mitään -raidalla. Näin filosofi Jean-Paul Sartren juhlavuonna jopa tietämätömyys voidaan nähdä valintana. Teoistaan ja ehkä aivan erityisesti tekemättömyydestään on itse vastuussa, vaikka Maailmassa on virhe, kuten päätösraita muistuttaa.

40-minuuttinen Keppijumppaa on siis myös aivojumppaa. Hauska ja vaikuttava kokonaisuus kasvaa mukavasti kuuntelukertojen kertyessä.

****

VESA SIRÉN, Soundi 4/2005.


YUP
Keppijumppaa

Jo silmäys YUP:n uutukaisen kansivihkoon kertoo, että käsillä on kiinnostava ja kenties retrospektiivinenkin levy. Ville Pirisen dystooppisen vino taide palauttaa luonnollisesti mieleen vuoden 1994 ylimaallisen hienon Homo Sapiens –levyn, jonka kansista mies niin ikään vastasi. Samalla vihkonen käy malliesimerkkinä tyydyttävästä kansilehdykkäratkaisusta: sanoitukset löytyvät selkeästi kirjoitettuina ja Pirisen tyylikkäät piirrokset kuvittavat jokaisen kappaleen sanomaa. Poissa ovat kliiniset tunnelmavalokuvat bändistä (ja tilalla tyylikkäästi piirretty yhtyekuvan karikatyyri), pitkin sivuja juoksentelevat narkolepsianihkeilyt ja täysin aiheen vierestä napsitut, kvasitaiteelliset sirpalekollaasit. Huolella ja hyvin tehty kansivihkonen täydentää itse pääasiaa, eli musiikkia ja tekee levystä kokonaisen taideteoksen. Samalla se tuntuu olevan yksi niistä harvoista jäljellä olevista syistä hakea levy kaupasta asti.

Kuten kansi jo antaa ymmärtää, on levy musiikillisesti selkeä kumarrus bändin pyhän kolminaisuuden (Toppatakkeja ja Toledon terästä – Homo Sapiens – Yövieraat) suuntaan. Tämän poukkoilevammaksi YUP tuskin linjaansa enää vanhoilla päivillään vetää. Selkeää ilmaisun tiivistämistä on kuitenkin tapahtunut: kappaleiden keskipituus on nykyään lähempänä kolmea kuin viittä minuuttia. Keppijumppaa on neljänkymmenen minuutin tiukka kokonaisuus, jossa ei hirmuisesti ylimääräistä tavaraa ole. Se soi vallattoman äkeästi ja hurtisti.

Edellinen levy Leppymättömät oli Lauluja metsästä –platan hienoisen sekavuuden ja puuroisuuden jälkeen askel säröisempään ja räväkämpään suuntaan. Keppijumppaa jatkaa siitä, mihin Leppymättömät jäi, mutta menee selvästi pidemmälle. Vierailevan multi-instrumentalisti Pentti Lahden runsas puhallinarsenaali tuo YUP:n äänimaailmaan ennenkuulematonta särmää. Samalla bändi itse veivaa katusoittajamaisen kulmikkaasti tuoden välillä itse Tuomari Nurmionkin mieleen. Neron viiltävän toimiva kertosäe on silkkaa Psychon suihkupuukotusta, Intiaanit ymmärtävät kasvattaa lapsesi julmetun suoraselkäisesti, Pitkä putki lienee tiiviintä YUP-ilmaisua sitten Saba Saban, Taas myöhässä svengaa kuin kofeiinipilleri kuivausrummussa ja Minä en tiedä mitään on totutun pätevä single-raita.

Hienoimmat hetket koetaan kuitenkin Tehdas- ja Kaksi lähtee, yksi palaa –raitojen aikana. Edellinen on osoitus siitä, miten petomaista epiikkaa Valtteri Tynkkysen sävelkynästä edelleen ajoittain irtoaa. B-luokkainen jazz, helvetin komea slaavilainen kansanperinne, burtonilainen Batman-kuoro ja kolisteleva perkussiotyö sekoittuvat Jarkko Martikaisen orwelliaaniseen lyriikkaan, joka ei turhia toiveita nykytyönteosta elättele. Kaksikon jälkimmäinen on sen sijaan Tehtaan täydellinen vastakohta; selkeälinjainen ja kohtalokkaan hienolla kertosäkeellä varustettu rock-biisi, kruununa mainiosti toimivat stemmat (jotka kieltämättä ovat hyviä läpi levyn).

Yhtye soittaa vapautuneemmin kuin pitkään, pitkään aikaan. Ainoa nipottamisen aihe on kutkuttavan kummallisen ja mainion Koba III:n jääminen levyn ulkopuolelle. Toki se löytyy Minä en tiedä mitään –ep:ltä, mutta hienosti raita olisi tätäkin joukkoa komistanut. Sillä olisi voinut korvata vaikkapa Laiskanlinnan tai Maailmassa on virheen, jotka ovat ne kaksi levyn hivenen heikompaa biisiä.

YUP ei ole ikinä ollut saati väittänyt olevansa herkästi ilmaiseva ja kliseistä kertova lauluntekijäpumppu. Miesten mentaliteetti ammentaa pikemminkin kiinnostavista kappalerakenteista, kokeilunhalusta, vittumaisesta virnuilusta ja ennen kaikkea karnevalistisuudesta. Välillä meno on vahvempaa, välillä hieman harmaampaa. Koskaan bändi ei ole kuitenkaan pettänyt ja poikkeuksetta sen julkaisut ovat helmiä vuoden kotimaisten levyjen joukossa. Tällä kertaa asian toteaminen ei vaadi edes ponnistelua. Keppijumppaa on helposti vuoden parhaita kotimaisia rock-levyjä.

****½

Ville Luoma-aho, Rockmusica.net 24.4.2005.


YUP: Keppijumppaa
(Universal Music)

YUP ei löysää tahtiaan, vaan päinvastoin uudella albumillaan Keppijumppaa riuhdotaan tauotta reippaasti eteenpäin. Nero aloittaa levyn heti riehakkaasti ja erityisesti laulaja Jarkko Martikainen onnistuu heittämään biisiin parikin erilaista ilmaisutapaa. Kertosäe on samaan aikaan kummallinen ja viehättävä. Suoraviivaisempaa tavaraa esitellään ep:llä julkaistussa biisissä Minä en tiedä mitään, jonka railakasta otetta täydentää lopun upean tunnelmallisuus. Keppijumppaa on perustaltaan pääasiassa tuttua YUP:ta, esimerkiksi Intiaanit ymmärtävät -kappaleen kitarariffi tuo kovasti mieleen YUP:n edellisen loistokkaan albumin.

Yksi mielenkiintoisimmista biisikokonaisuuksista on Tehdas, joka on varsinkin instrumentaalisilta osuuksiltaan varsin vivahteikas ja mielenkiintoinen. Tehdas innostaa myös sanoituksillaan ja erityisesti mahtipontisesti lausuttava "Vessajonossa ei saa etuilla" nousee aina esille. Kuolemanlinja ja Pitkä putki hoitavat hommat lyhemmän kautta, mutta ytyä riittää varsinkin ensimmäisessä. Taas myöhässä innostaa Martikaisen huudahtamaan kuin Lou Bega konsanaan.

Albumin rauhallista antia edustavat kertosäkeen ja pianon voimalla kovasti viehättävä Kaksi lähtee, yksi palaa ja Kaikki kaikkia vastaan, joka on monipuolinen huilulla terästetty kokonaisuus. Keppijumppaa on kuitenkin tehokkaimmillaan reippaissa biiseissä kuten Pääkaupunkiin ja Laiskanlinna. Maailmassa on virhe heittää levyn loppuun vielä tutumman ilmaisun sekaan annoksen jazzia ja soittorasiatunnelmointia.

Keppijumppaa on poikkeuksellisen ilmeikäs levy, joka herättää monipuolisilla keinoilla väriä normaaliin YUP:n soundimaailmaan. Sanoitukset ovat mieleenpainuvia ja erityisesti albumin lennokkuus innostaa. Kun tähän kaikkeen lisätään Jarkko Martikaisen persoonalliset vokaalit, niin mainio kokonaisuus on kasassa.

Arvosana: 9/10

Antti Niemelä / Findance.com 17.2.2003.


YUP: Keppijumppaa (Universal Music)

YUP:n soundimaailma on laveampi ja monimuotoisempi kuin viimeisillä julkaistuilla albumeilla. Levyltä huokuu ”paluuta” alkuaikojen progressiivisempaan ilmaisuun, mutta mukana on myös uudenlaista YUP-tulkintaa. Epäkorrektiksi itseään tituleeraava yhtye ei päästä kuulijaa helpolla, mutta vaivannäkijälle antaa sitäkin enemmän. Levyn tuottajana on toiminut Riku Mattila ja kansitaiteilusta vastaa Ville Pirinen.

Täytyy myöntää, että YUP on hauska orkesteri ja Jarkko Martikaisen sanoitukset ensiluokkaisen kekseliäitä pieniä suuria tarinoita. Vaikka YUP:n kohdalla monet asiat kulminoituvat julkisuudessa juuri Jarkko Martikaiseen, niin kyllä koko orkesteri ansaitsee ablodit ja kädenpuristukset. Keppijumppaa -nimeä kantava Uusi levy julkaistiin 13.4. ja sitä voi hyvällä omallatunnolla suositella kaikille paatuneille YUP-faneille sekä niille, jotka etsivät omaa identiteettiään. YUP:n biiseihin on kätketty huomattava määrä viisauksia, jotka toimivat aarrekarttana pienen sielun matkalla oman minän ytimeen.

Sopivan rennosti Helsinkiä analysoiva Pääkaupunkiin sijoittuu levyn parhaimmistoon, jos kohta koko levy on tasalaatuista materiaalia. Jo ensihetkistä lähtien on selvää, että kappaleita on sovitettu ja suunniteltu pitkään ja harkitusti. Taas myöhässä tuo nopealla ska-komppauksellaan mieleen mainion Fishbonen sekä oman kullannuppumme Sielun Veljet. Martikaisen baritonissa on paikoitellen selkeitä yhtäläisyyksiä Ismo Alangon äänivärähtelyihin. Myös sävellyksissä elää Sielun Veljien epäkorrekti hurmos. Keppijumppaa on vertailukohdasta riippuen epäkorrekti tuote, jonka tunnelmat vaihtuvat nopeasta skasta itämaiseen mystiikkaan ja kaikkea tuolta väliltä. Mieleen tulee jopa Tuomari Nurmion uusin levy Kinaporin Kalifaatti, sillä musiikista löytyy yhtäläisyyksiä yllin kyllin.

Alati vaihtelevat kompit ja moniulotteiset sovitukselliset kikat vaativat kuulijalta paljon ja siksi albumi soveltuu parhaiten kotikuunteluun. Ravintolassa YUP:n monisäikeinen musiikki pirtoutuu pahemman kerran ja ilmoille leijumaan jäävä torso ei anna oikeaa kuvaa bändistä. Keppijumppaa tehostuu loppuaan kohden ja tarjoilee levyn päättävissä Minä en tiedä mitään ja Maailmassa on virhe -biiseissä melko tyhjentävän setin tämän hetken parasta suomalaista rock-musiikkia. Ei kun keppi käteen ja jumppaamalla paikat vetreiksi. Kuuloelimiä voi treenata kaatamalla kossua korvaan ja hölskytellä tovin verran. Valmiin cocktailin voikin sitten nauttia YUP:n uusimman levyn seurassa.

*****

Jaakko Jäntti, www.dnainternet.fi, huhtikuussa 2005.


YUP: Keppijumppaa

Jo usean albumin ajan YUP:n vinosta musiikista on uupunut yhtyeen hyvin taitama äkkivääryys. Jonkun mielestä biisien vähemmän villit rakenteet ovat olleet ovela tapa salakuljettaa YUP:n omalaatuisuuksia tavallisempaan ympäristöön. Olen eri mieltä. YUP:n musiikki on vain ajan myötä luonnollisesti latistunut.

Nyt YUP yrittää virkistää sointiaan toisella tavalla. Mukana on enemmän alkuaikojen polveilua, mutta myös viime vuosina opittua sovittamisen runsautta ja kertosäkeillä makeilua. Hetkittäin levy muistuttaa Toppatakkeja ja Toledon terästä -albumia.

Jarkko Martikaisen soolo antoi viitteitä vireyden paluusta. Yhtyeen kesken inspiraation palo ei tunnu syttyneen. Monta kertaa kuitenkin pilkahtaa. Kappaleen Minä en tiedä mitään äkkiväärä riffittely kertoo YUP:n hyvistä aikeista. Laiskanlinnan itämainen leikittely sopii Martikaisen laulun ketkuilevaan tyyliin ja Tehtaassa teksti ja sävel täydentävät toisiaan.

Mutta usein biiseissä on ulkokultaista ja innotonta soittelua. Kuolemanlinja on paahtobiisi, joka soi hillitysti. Intiaanit ymmärtävät on ääriesimerkki pieleen menneestä YUP-kertosäkeestä: sen junttijenkkirockia ihailevaa kataluutta ei soisi edes Popedalle. Pääkaupunkiin on kuin aiheensa mukaisesti funkahtavan mukamoderni leikittelypala. Pitkä putki on YUP:n Baarikärpänen.

Keppijumppaa kuulostaa paremmalta mitä vähemmän YUP:llä on tarvetta soittaa heviä. Kaksi lähtee, yksi palaa on tyylikäs, persoonallinen ja hidas biisi, jossa sataa tarjoilijoita.

:)

Jonathan Mander, Nöjesguiden 1.4.2005.


YUP - Keppijumppa (Cd)

Suomalaisessa musiikkimaailmassa on muutamia sellaisia bändejä, jotka eivät pahemmin esittelyjä kaipaa. YUP, eli Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit, on yksi tällainen orkesteri. Tämän vuoksi ja juuri sen takia en siis esittele bändiä, vaan suosittelen surffaamaan bändin sivuille, mikäli lisäinformaation tarve yllättää. Jos et oikeasti tunne orkesteria, lisäinformaatio on erittäin suositeltavaa!

”Keppijumppaa” on uuden YUP-levyn nimi, ja melkoista jumppaa se onkin. Hieman tuntuu jo siltä, että vihdoin aletaan palaamaan siihen perinteisempään yup:hen, eli koukkuiseen menoon. Aloitusraita ”Nero” pyörähtää käyntiin hyvin perinteikkäällä säkeellä, jota seuraa nostalgiapitoinen kertosäe saaden melko naivilla soinnillaan hymyn nousemaan korviin. ”Intiaanit ymmärtävät” omaa jo niin hienon soolo-osuuden, että suuret hatunnostoaplodit ovat paikallaan. Itse kappaleen kertosäe soi niin mahtipontisena, että ihokarvat tahtovat nostaa itsensä kohtalaiseen erektioon. ”Kuolemanlinja” ja ”Pitkä putki” ovatkin sitten jo suorempia rypistyksiä omaten kuitenkin sitä yup-tyyliä. Suoranaisena helmenä kaiken tämän omituisuuden keskellä lojuu ep:n ominaisuudessa julkaistu kappale nimeltä ”Minä en tiedä mitään” - somaa, helppoa, mutta hieman äkkiväärää. Lopetuskappale ”Maailmassa on virhe” poistaa helppouden ja tarjoaa mahdollisuuden ottaa levyhyllyn kätköistä esille Captain Beefheartia ja John Coltranea. Kelpo lopetus, jonka ansiosta lohdullinen olo täyttää nöyrän kuulijan, joka yhä nöyremmäksi on juuri muuttunut.

Jotain omituislaatuisen hämmentävää levyssä on. Kun sen ensimmäistä kertaa asettaa soittimeen pauhaamaan, ei se herätä tunteita, minkäänlaisia. Toisella kuuntelulla se aukeaa loisteliaana katuvalojen harmoniana ja tienä parempaan huomiseen. Mutta sitten taas tapahtuu joidenkin biisien osalta pieni luhistuminen, kuin kyllästyisi omaan olemukseensa Telluksen pinnalla. Tästä kuitenkin pääsee eroon melko nopeasti, eikä suuria globaalissävytteisiä pikakelauksia tarvitse harrastella, sillä levy on tasapainossa, eikä samankaltaisuutta ja toistoa ole havaittavissa. Lisäksi melkein jokaisessa kappaleessa on myös vanhaa kunnon häröilyä, jota varmaankin jokainen normaalin musiikin ystävä pystyy vieroksumaan.

Kokonaisuutena YUP:n ”Keppijumppaa” on erittäin tervetullut albumi. Se on raaka, kieroutunut ja ärsyttävä, mutta samalla puhdas, hiottu ja miellyttävä. Siinä on mukana juuri se, mitä musiikki tarvitsee. Se on tarpeeksi hienostunut ollakseen sovinnainen, mutta myös tarpeeksi kulmikas ja kiero ollakseen hyvä. Sellaista rehellisen hämärää, jotta ne wanhatkin YUP-fanit innostuvat. Sanalla sanoen, loistava teos. Kiitokset!

4 / 5

Jari Järvi, smackthejack 4/2005.


YUP - Minä En Tiedä Mitään (EP)

Alkuvuosi on ollut todellista juhlaa kotimaisen musiikin saralla. Täydennystä tähän erinomaiseen musiikkivuoteen tuo YUP parin tuotoksen kera. Ennen Keppijumppaa-albumiin pureutumista on aika tutkia Minä en tiedä mitään -ep:n sisältöä ja sen vaikutusta kuulijan alitajuntaan. Sävellyksistä kukoistaa vanhan tuotannon luova hulluus ja uudempien kappaleiden järjestelmällinen sovitus. Tämä on varmasti ilouutinen monille bändin vanhasta tuotannosta pitäville.

Kiekon nimikkokappale on tästä neliraitaisesta helpointa nieltävää niin musiikin kuin tekstisisällön puolesta, perusvarmaa rokkivääntöä. Koiran virka on platan nopeatempoisin tekele, joka tuo paikoin mieleen bändin muinaiset progepunk-rävellykset. Mielenkiintoisimmaksi kappaleeksi nousee Koba III, joka Koba kolmannen kuningaskunnan sijaan luo mielikuvan villinlännen iskelmäilloista, rautalankakitara säestää ja kappale tuntuu ikiriittoiselta yllättävien taukojen saattelemana. Levyn päättävä Kun kieli on sairas avartaa näkemystä ja odotusta tuoreen albumin suhteen. Minkä linjan YUP lopulta valitsi näistä rakenteista keppijumppaa säestämään?

Varsinaisia riemunkiljahduksia ei voi vielä tässä vaiheessa laukoa ilmoille. Onneksi varmojen biisirakenteiden ansiosta YUP:n materiaali ei pysty nykypäivänä vajoamaan perushyvästä alaspäin, vaikka väkisin väännettäisiin. Katsotaan myöhemmin minkälaista liikehdintää keppijumppa saa aikaan kriitikon korvien välissä, toivon positiivista yllätystä.

3/5

Ismo Korhonen, Noise.fi 21.4.2005.