Vapauden kaupungit

LEHDISTÖARVIOITA VUONNA 2008



YUP - Vapauden kaupungit
[Sakara Records]

Minun vääräoppinen mielipiteeni on, että YUP on tehnyt vain yhden hyvän levyn. Kovimpien fanien suosiossa olevan alkupään tuotannon rönsyily ja venkoilu ei palvellut mitään korkeampaa päämäärää. Kun bändi kyllästyi päättömään kohellukseen, ei tilalle keksitty oikein mitään ja musiikki alkoi muuttua tylsemmäksi. Normaalien maihinnousulla YUP löysi jostain pop-melodioiden viisasten kiven ja kirjoitti kaikin puolin mainion levyn, mutta sen jälkeen taso romahti. Läpi 2000-luvun YUP on ollut satunnaisia valonpilkahduksia lukuun ottamatta laiskalta kuulostava suomirockbändi, jota ei enää kiinnosta liikoja progeilla, mutta joka ei oikein muutakaan ole koskaan osannut. Haastatteluista on henkinyt asenne, että bändin jatkamisen mielekkyyttä on saanut miettiä.

Vapauden Kaupungeilla YUP jatkaa Keppijumppaa-levyn rivakoilla linjoilla. Biisirakenteilla ja tahtijaoilla kikkaillaan, mikä syö tarttuvuutta. Lisäkuuntelua albumi ei kuitenkaan palkitse avautumalla harkiten rakennetuksi teokseksi, biiseissä nyt vain sattuu olemaan kaikenlaista pientä ja isompaa seassa. Martikainen on sanoittajana tavalliseen tapaansa asiassa kiinni, muttei löydä aiheisiinsa juurikaan tuoreita näkökulmia. Suorituskeskeisessä maailmassa on lähimmäisenrakkaus hukassa, me emme oikeasti ole vapaita ja päättömän menon sijasta pitäisi arvostaa lepoa - näiden ajatusten luulisi olevan kaikille tuttuja jo entuudestaan. Onneksi sentään päätöskappaleessa Maailmannäyttely osutaan napakymppiin: siinä on dynamiikka kohdillaan, hyvä sävellys ja oivaltava sanoitus. No, lopun kitarasoolo on täydellisen turha, mutta se annettakoon anteeksi.

Vapauden kaupungit kuulostaa väsähtäneen bändin tekemältä. Jos YUP ei olekaan jäsenilleen tärkeä, sen pitäisi kuitenkin päättää, kumpaa puolta fanikunnastaan se haluaa miellyttää: sitä, joka haluaa paluuta täysipainoiseen Toppatakkeja ja Toledon terästä -hölmöilyyn vai sitä, jota kiinnostaa pop-ehdoilla toimivat yksinkertaisemmat hitit. Nyt lopputuloksena on epäinspiroitunut kompromissi.

6

PYRY HALLAMAA
Sue Indierockpunkmetalzine #118 TOUKOKUU 2008

YUP: Vapauden kaupungit
Sakara

Nyt on YUP hieman hukassa.

Vapauden kaupungit maalaa kuvan taitavasta ja asiansa hallitsevasta, mutta todellisen tahtonsa väsyttäneestä yhtyeestä. Kokonaisuudessa on jotenkin hajanainen ja väkinäinen sävy. Joissain kappaleissa eivät eri osat svengaa keskenään, joissain on svengi muuten vain hieman hakusessa – ellei alkoholismin olemusta heijastelevassa Pullopäässä kankeus ole tarkoituksellista.

Teemana on maailmamme tila: tuho on käsillä, mikäli mitään ei tehdä. Tai ehkä vaikka tehtäisiinkin. Liian raskas taakka taitaa teema olla, sillä aina eivät tekstit syty puhdistaviin liekkeihin, ja aivan sama pätee musiikillisiin tekoihin.

Tarjolla on toki myös muutama ”hyvä plus” -tason suoritus sekä kolme huippuraitaa. Melodinen heavyprogeballadi He olivat vapaat saa suurimman tehonsa flyygelin ja rankistelun vuoropuhelusta. Kunhan kuluu tuhat vuotta -tilutteluproge ammentaa ytimekkäimmän voimansa kansanomaisesta hanurista. Suomalaisen dervissin valloittava heleys taas pohjautuu haitarin ja flamencomaisen kitaran ystävystymiseen.

3/5

MARKKU HALME
Rumba 10/2008

YUP
Vapauden kaupungit

Sakara

Sanalla ”instituutio” on paha kaiku. Se tulee mieleen YUP:n kymmenettä suomenkielistä studiolevyä kuunnellessa. Yhtyeen merkitys suomalaiselle rockille on ollut huikea sekä hienojen albumikokonaisuuksien muodossa että vaikuttajan roolissa monille nuoremman polven bändeille, jotka ovat ainakin jossain määrin halunneet tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Se, että tuo vaikutus on toinen toistaan kammottavampien tekonokkelien ja näennäiskikkailevien bändien vuoksi kääntynyt negatiiviseksi, ei himmennä bändin omia suorituksia. YUP on lisäksi niitä harvoja kokoonpanoja, jotka ovat pystyneet luomaan uran, jolle ei todellisia rimanalituksia ole mahtunut. Mutta nyt bändi itse on pystyttämässä itselleen patsasta.

Kysymys ei suinkaan ole siitä, että YUP toistaisi vanhaa tai olisi jäänyt junnaamaan paikalleen. Vapauden kaupungit vain kuulostaa siltä kuin se olisi päästänyt itsensä aivan liian helpolla. Ikään kuin sillä ei olisikaan mitään sanottavaa, vaikka teemat albumilla ovatkin suuria. Asioita todellakin käsitellään tällä kertaa isosta katsantokannasta käsin. Ja tänä maailman aikana vapauden käsite jos mikä olisi luullut kirvoittavan kielenkantoja.

Basisti Valtteri Tynkkynen on toiminut albumin tuottajana ja vaikka selitys kuulostaa ilmeiseltä, niin siltä levy myös kuulostaa. Kyseenalaistaminen puuttuu. Ulkopuolisen korviin olisi varmaankin särähtänyt, kun Jarkko Martikainen kuulostaa Pullopäässä aivan Ismo Alangolta. Se ei varmaankaan ole ollut tarkoituksena. Lähes kaikki vaikuttaa puolitekoiselta, vähän kuin demoversioilta. Palava into, halu ja oman suoritustason parantamisen tahto ei levystä välity.

Sitten edellisen albumin, kolme vuotta sitten ilmestyneen Keppijumppaa -täyspitkän, Jarkko Martikainen on tehnyt soolona yhden studio- ja yhden livelevyn sekä julkaissut esikoisrunokirjansa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka suurella innolla mies on halunnut keskittyä YUP:n teksteihin. Ikimaailmassa en olisi uskonut, että YUP:n levyllä lauletaan taiteilijana olemisen vaikeudesta niin kuin Sanomisen pakossa. Oli teksti sitten ironiaan verhottua tai ei, niin täydellinen läpijuoksu se on.

Perin ilmeiseltä kuulostaa perusajatus myös Kunhan kuluu tuhat vuotta -kappaleessa. Arvoilla ja arvostuksella on todellakin taipumus aikojen saatossa muuttua. Maailman parhaan maailman syleilevyys on puolestaan tuskastuttavan setämäistä. Itse biisi on silti levyn parhaimmistoa. Ja ensimmäistä kertaa tulen huomanneeksi, että Martikaisen riimitkin voivat ontua: ”käyttäessään nesteitä/ei voi nähdä esteitä” -tyyppinen tyylittely olisi pikemminkin Kotiteollisuuden heiniä.

Bändille ominainen kokeilun- ja vaihtelunhalu sekä tietynlainen positiivinen leikkisyys ovat siirtynyt syrjään. Vapauden kaupungit on YUP:lta rutiinisuoritus. Ainoa tuoreempi elementti on leppoisasti naukuva hanuri.

Pettymys albumi on tietysti vain yhtyeen omiin suorituksiin verrattuna, mutta sen on pakko olla ainoa mittari parikymmentä vuotta täyttävälle yhtyeelle. Uran tässä vaiheessa leipääntyminen kuulostaa ehkä todellisuuttakin dramaattisemmalta.

Mielikuvat YUP:n tämän hetken statuksen tietäen kuulostavat omituiselta. Eikö sen nyt pitäisi olla voimakkaimmillaan uuden vireän levy-yhtiön pilttuussa ja parin vuoden tauon jälkeen? Pelottavin ajatus Vapauden kaupunkien parissa onkin tyly. Tarvitaanko YUP:ta vielä? Onko se antanut jo panoksensa suomalaisen rockin kehitykselle? Onko se siirtynyt edistyksestä taantumukseen?

Ehkei sittenkään. Sydämellistä päätösraitaa Maailmannäyttelyä ei pysty pilaamaan edes lopun muusikkohuumorilta löyhkäävä progepieruilu.

2/5

ANTTI LUUKKANEN
Soundi 5/2008

YUP: Vapauden kaupungit
(Sakara)

Yhtye julkaisi kolme vuotta sitten kymmenennen albuminsa ja nyt on luvassa kauan pantattua jatkoa. Syntynyt Vapauden kaupungit on samaa tuttua kuin aiemminkin, mutta hieman uudella otteella. Mukana on keikoilla mukaansa repäisevää kertosäe-ainesta, kuten Aivan kaikki käy, sekä puoskarimaisen unista materiaalia, kuten Mainosmiesten haamut.

Aivan ensimmäinen kehun ja kiitoksen kohde on levyn kannet. Harvoin nykyään törmää levyyn, jonka ulkomuoto saa todella kiinnostumaan ja on taidetuote siinä missä itse sisältökin. Yksinkertaista, toimivaa ja käsintehdyn oloista. Tummanpuhuvat kannet sarjakuvamaisuudessaan eivät ole synkät, vaan monia tarinoita kertovat. Tähti lisää kansista.

YUP on aina ollut jollain omituisella tavalla vaikeasti lähestyttävä yhtye. Kappaleiden sanat ovat olleet yksinkertaisella tavalla ajateltuja ja kiinnostavia. Sanat vain ovat eläneet toisessa maailmassa kuin melodia ja tunnelma. Siinä naapurihuoneessa. Hieman saavuttamattomissa, kuten yhtyekin.

Kunhan kuluu tuhat vuotta alkaa mukavan keskiaikaisessa hengessä ja on muutenkin piristävän monitasoinen. Kappaleessa Pullopää vaivutaan sen sijaan humalaiseen melankoliaan. Sanomisen pakosta tuo väkisinkin mieleen PMMP:n Taiteilian, mutta nyt taiteilijan tuska on vähemmän angstinen, enemmänkin säälittävä.

Maailmannäyttely on hieno lopetus levylle. Siinä ei häiritse juuri mikään, voi keinua mukana. Levy on vaihtelevaa, Tuttua YUP:ta joka nojaa ajoittain kertosäkeisiin. Tämä levy kannatti, mutta ei vetänyt syvään henkeä.

****

TIIA SUORSA
Mtv3.fi 23.5.2008

YUP: Vapauden kaupungit

Rockin historia on osoittanut, että vain harva yhtye osaa hajota oikealla hetkellä. Onkin hienoa lukea, että YUP:n leirissä lopettamista on harkittu jo pitemmän aikaa. Tuotanto on ollut muutamaa hutia lukuun ottamatta tasalaatuista tähän asti, ja olisi sääli, jos he luisuisivat liukuhihnatouhuun.

Nyt yhteistyö on vielä perusteltua ja tuloksena on yhtyeen yhdestoista albumi. Rutiineja on jouduttu pistämään uusiksi, ja vaihtoon ovat joutaneet niin ylikansallinen levy-yhtiö kuin pitkäaikainen tuottaja Riku Mattilakin.

Hänen paikkansa ottanut basisti Valtteri Tynkkynen onnistuu uudessa pestissään hienosti, sillä levylle on saatu luotua miellyttävä, maanläheinen soundi.

Tekninen puoli on siis kunnossa, mutta mitenkäs itse sisältö? Levyn aloitusraita Suomalainen dervissi lupaa hyvää. Myös kolme seuraavaa esitystä jatkavat positiivista kehitystä.

Kilpa-ajajat on perinteisempää kaahausta ja He olivat vapaat lunastaa oivasti "hitille" varatun paikan. Viinan kiroista kertova Pullopää on tunnelmaltaan juuri sopivan huuruinen.

Loput yhdeksän raitaa tuottavat kuitenkin ongelmia. Joukkoon mahtuu mukiinmeneviä vetoja (Maailman paras maailma, Maailmannäyttely) ja ala-arvoisia suorituksia (Mainosmiesten haamut, Sanomisen pakosta).

Sanoituksellisesti levy ei ole missään nimessä parasta YUP:ta. Lyyrikko Jarkko Martikainen ruotii jälleen kerran ihmistä ja hänen touhujaan monenlaisesta vinkkelistä, mutta ote on jotenkin laiskanpuoleinen.

**

MIKKO SILTANEN
Savon Sanomat 24.5.2008

Jotain uutta, paljon vanhaa

Kun 20-vuotias bändi tekee kymmenettä studioalbumiaan, se joutuu monien erilaisten haasteiden eteen. Päällimmäisiksi mielikuviksi YUP:n uudesta levystä jäävät sovitusten lisääntynyt ilmavuus sekä tekstien vapausaiheisiin liittyvä tematiikka.

Uudistumisen pyrkimykset kuuluvat selvimmin siinä, kuinka osaan kappaleista on haettu akustisempaa äänimaisemaa. Ratkaisun olisi voinut viedä pidemmällekin: haitarin ja akustisen kitaran värittämät biisit, kuten Suomalainen dervissi ja Kunhan kuluu tuhat vuotta, tuntuvat kiinnostavammilta kuin yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet kitaravallikaahaukset. Esimerkiksi Kilpa-ajajat ja Mainosmiesten haamut ovat maksamakkarabiisejä, jotka voisivat olla peräisin miltä tahansa yhtyeen 1999–2003-kauden tasapaksulta levyltä.

Suosikkiraidaksi nousee Maailman paras maailma, jonka ovelasti klenkkaavat säkeistöt huipentuvat pelkän haitarin säestämään kuulaankauniiseen kertosäkeeseen. Ylipäätään yhtye tuntuu olevan enemmän kotonaan vähemmän kohkaavissa kappaleissa. Noin kymmenen kertaa levyn läpikuunneltuaan kokonaisvaltaisen mielipiteen muodostaminen tuntuu edelleen vaikealta. Aika näyttää mihin kohtaan Vapauden kaupungit sijoittuu YUP-levyjen henkilökohtaisella parhausasteikolla.

VILLE KARTTUNEN
Joensuun ylioppilaslehti

Vanhat ukot vaahdossa

Vapauden kaupunkeja asuttaa YUP:lle luonteenomainen hyväntuulisen rento räime. Yhtyeen monisävyinen perusrokki musiikillisine koukkuineen on leppoisaa kuunneltavaa, ja uusin levy on vähemmän levoton kuin edeltäjänsä Keppijumppaa.

Riimittelijänä Martikainen on toki pätevä, ja lastenmusiikissa miehen sanailutaidoille voisi olla käyttöä laajemminkin. Puoskareiden kanssa tehty tuotanto jää vain sisällöltään harmillisen persoonattomaksi. Niin, elämä on stressaavaa ja kieroutunutta ja kaikki me kuolemme pian, mutta pitääkö aiheesta tosiaan kirjoittaa sen tuhat laulua? Vanhat ukot jaksavat vaahdota enemmän kuin minä! Pisteet kuitenkin torvensoittajan mainitsemisesta kappaleessa Aivan kaikki käy.

Lievä pettymys iskikin sitten Maailmannäyttely-nimisellä päätösraidalla, kun säe “Juvan lääni kuulutti kaiuttimistaan” osoittautui oikeassa muodossaan kuuluvan “jumalääni kuulutti”. Kyse ei ollutkaan huimista kuntauudistusvisioista vaan tavallisesta maailmanmenon ihmettelystä. Levyn kansi on kumminkin kaunis ja kansivihkon paperi mukavan karheaa selattavaksi. Niinpä ei ihan hirveästi harmita, jos levyyn jossain vaiheessa kyllästyy. Ainakin se näyttää hyllyssä kivalta.

HANNA-LOTTA NAUMANEN
Joensuun ylioppilaslehti

Pirunkeuhkoa ja pastissointia

En tiennyt, mitä odottaa uudelta YUP:lta – Keppijumppamaista neuvostohenkistä raahausta vai kenties jopa Normaalien maihinnousun tyylistä rock-täyttymystä? Ensikuulemilla levy jättää hämmennyksen valtaan. Haitari? Akustisena helkkäviä kitaroita? Munattomia kitarasoundeja? Biiseistä ainoastaan pari jää jollakin tapaa mieleen, nimittäin ensisinkku He olivat vapaat ja hienon luotijunamainen Kilpa-ajajat.

Lisäkuuntelujen myötä levyltä avautuu monipuolinen paketti biisejä, hyvässä ja pahassa. Monissa kappaleissa on tehty pop-kaavaan hienosti solahtavasta kappaleesta YUP:ta lisäämällä irrallisia väliosia ja kahden pennin zappaa. Usein mieleen tulee, että tässä on yritetty tehdä uusiksi Lauluja metsästä -levyä. YUP ei ole AC/DC, joten metsään mennään.

Levyn parhaimmistoon nousevat sen ytimekkäimmät kappaleet kuten Kilpa-ajajat (poislukien ontuva outro), Kunhan kuluu tuhat vuotta (perverssi haitarigroove!) sekä Aivan kaikki käy (7/4 ei ole koskaan väärin). Kokonaisuutena levystä jää käteen perushyvä YUP-paketti, josta löytyy kourallinen toimivia biisejä. Levyä vaivaa linjattomuus ja cd-ajalle tyypillinen liiallinen pituus: tästäkin pitkäsoitosta saisi paremman napsimalla 4–5 kappaletta pois.

ANTTI SCHRODERUS
Joensuun ylioppilaslehti

Folk-puoskareiden miellyttävää kimpoilua

YUP jatkaa Vapauden Kaupungeilla Keppijumpalla aloittamaansa siirtymistä 2000-luvun tuotantonsa “popimmista” ralleista takaisin äkkiväärän kiemuroinnin pariin. Pituutta ei biiseissä tälläkään kertaa ole kuin kerran yli neljän minuutin, mutta lyhyissä kappaleissa riittää pureskeltavaa. Bändin kansanmusiikki-innostus puskee voimakkaasti mukaan kieron rokkauksen sekaan, kun rikkaissa melodioissa on usein jopa slaavilainen tunnelma. Haitaria ja urkuja on suosittu.

Dynamiikkaa on tarjolla runsaasti Kilpa-ajajien ja Sähköpaimenen kiihdyttelystä Maailmannäyttelyn ja Maailman parhaan maailman hämyiseen fiilistelyyn. Pullopää on teemaansa sopivasta jäykkyydestä huolimatta perhanan tarttuva veto. Suomalaisessa Dervississä on kerrassaan pirullisen hyvä svengi.

Laulaja-kitaristi Jarkko Martikaisen päätä poraava ulosanti ilahduttaa edelleen. Levyn soundimaailma on yllättävänkin raaka, mutta ihme kyllä istuu materiaaliin mainiosti. Parista korvien läpi sujahtavasta laulusta huolimatta Suomen suvereenisti parhain yhtye on löylyttänyt itsestään ulos todella hienon levyn.

ALEKSI AHONEN
Joensuun ylioppilaslehti

YUP: Vapauden kaupungit

Kunnioitettavaan 20 vuoden ikään sinnitellyt YUP on parin vuoden tauon jälkeen julkaissut uuden albumin ja siirtynyt monikansalliselta Universalilta murean äijämetallin hallinnoiman Sakara Recordsin suojiin. Tällaisista lähtökohdista voisi odottaa, että yhtye olisi mahdollisesti uudistanut soundiaan tai saanut tauon aikana kerättyä itseensä tarvittavaa näyttämisenhalua. Näin ei kuitenkaan ole, sillä tuoreen albumin voisi kiteyttää sanoihin, ei mitään uutta alla puoskariauringon.

Vapauden kaupungit -albumia tehdessään yhtye on ollut totaalisesti oman itsensä herra, sillä siinä missä aikaisemmilla levyillä tuottajan viittaa on pitänyt yllään pääasiassa kokenut Riku Mattila, on uutukainen yhtyeen basistina tunnetun Valtteri Tynkkysen tuottama. Yli vuosikymmen sitten vakiintuneen kokoonpanon apureiksi ovat kutsun saaneet tällä kertaa Mikko Kangasjärvi haitarinsa kera, Maria Lund ja Pauliina Salonen (taustalaulut) sekä ohittamaton vakiokasvo Jarmo Hovi lyömäsoittimineen.

YUP on yhtyeenä ajautunut kiusalliseen instituutiopisteeseen, jossa kaikki mitä levyllä kuullaan on kuultu jo kymmeniä kertoja aiemmin. Vaikka yhtyeen soitto on yhä ihailtavan taiturimaista, täytyy sanoa että mitä kiinnostavampia Jarkko Martikaisen sooloalbumit ovat olleet, sitä vähemmän YUP:tä on osannut kaivata. Ja ikävä havainto on myös se, että itse Martikaisenkin tekstit vaikuttavat uudella levyllä uuvuttavan yhdentekeviltä. Tuntuu että miehen tärkein tekstillinen panos on mennyt viime vuosien hienoihin sooloalbumeihin ja kaunokirjallisiin teoksiin. Tavaramerkiksi muodostunut kieroilevan ilkikurinen ääni on toki tallella.

Kappalemateriaali on vaihtelevaa, joista Pullopää on kiinnostava pitkälti Tynkkysen mieleenpainuvan bassokuvion johdosta, joka onnistuu tuomaan yhtyeen balettiin jotain uutta ja tuoretta. Myös flyygelillä maustettu singlejulkaisu He olivat vapaat ja viimeisenä kuultava Maailmannäyttely kuuluvat pitkäsoiton kiinnostavimpiin. Sen sijaan muun muassa Sähköpaimen kuulostaa tympeän väkinäiseltä aikamatkalta Toppatakkeja ja Toledon terästä -albumin aikaiseen äkkiväärään rytistykseen.

Uhkaavasti vaikuttaa siltä, että hieno Normaalien maihinnousu (1999) ja tämän kelvollinen seuraaja Lauluja metsästä (2001) jäävät YUP:n viimeisiksi merkittäviksi albumikokonaisuuksiksi. Toivotaan kuitenkin, että Sanomisen pakosta -kappaleen ironisen profeetallinen tekstikohta ”Se ei kai osaa kuolla kun vanhuuspäivillään, käy kaiken häpäisemään?" ei sentään kävisi toteen.

** 1/2

OTTO SUURONEN
Mesta.net 27.5.2008

YUP: Vapauden kaupungit

YUP:n kymmenes pitkäsoitto on hankala arvioitava. Ensi kuulemalta levy ei vakuuta.

Kappaleet eivät eroa toisistaan ja touhusta on puhti pois. Tyylillisesti Vapauden kaupungit synnyttää mielleyhtymiä kymmenen vuoden takaiseen Outo elämä -albumiin, joka on jälkiviisaasti tarkasteltuna yksi yhtyeen parhaimmista levyistä.

Äkkiväärän, progea ja punkkia sotkevan yhtyeen ei ole radikaalia tehdä pariminuuttisia kulmikkaita pyrähdyksiä. Todellista uskallusta vaatii tehdä suoria sävelmiä, jotka ammentavat esimerkiksi kansanmusiikin perinteestä.

Tässä mielessä Vapauden kaupungit on rohkea ja poikkeava levy.

Useamman kuuntelukerran jälkeen levy alkaakin paljastua tasapaksun ja keskinkertaisen sijaan tasapainoiseksi ja tasavahvaksi teokseksi.

Perinteisiä rallatuksia levyltä löytyy onneksi vain muutama. Ilman näitä raitoja Vapauden kaupungit olisi yksi yhtyeen parhaista levyistä, jota luultavasti valtaosa vakiintuneesta kuulijakunnasta vihaisi.

Kuka on siis väärässä, onko minulla vain vääränlainen maku? Synkimpänä hetkenä mieleen hiipii kyyninen ajatus: yhtye ei osaa päättää, miellyttääkö musiikillisilla kompromisseilla ja itsensä toistamisella ostajakuntaansa, vai pitääkö oman päänsä.

Jos yhtyeen ainoa motivoija on halu tehdä itseään kiehtovaa musiikkia, miksi mukaan on eksynyt muutama tavaramerkki-raita?

Levyn hallitsevat elementit ovat kansanmusiikki ja 1970-lukulainen progressiivinen rock.

Valloillaan riehuvan puuduttavan hevisoundin keskellä on piristävää kuunnella näin luonnolliselta kuulostavaa levyä. Akustinen kitara, haitari, urut ja piano piirtävät miellyttävän, hyvin suomalaisen äänikuvan.

YUP on tehnyt haastavan levyn. Haastavinta tämän nieleminen tulee olemaan koukeroisen rähinän ystäville.

Toivon, että jokainen levyn kuuleva pitäisi mielessään, että todellista rohkeutta on kokeilla uusia asioita vielä vanhallakin iällä, epäonnistumisen uhallakin.

HENRI LINDSTRÖM
Suur-Jyväskylän lehti kesäkuu 2008

YUP: Vapauden kaupungit

YUP on Suomen R.E.M. Yhtye oli vielä 1990-luvulla tuore ja tervetullut, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen molemmat orkesterit ovat menettäneet ison osan entisestä charmistaan - no, R.E.M ehkä jo vähän aikaisemmin. New Adventures in Hi-Fi, anyone?

YUP:n kohdalla asiat eivät ole ihan yhtä huonosti kuin Michael Stipellä ja kumppaneilla, mutta samalla tavalla kuin R.E.M:in Around The Sun ja Accelerate eivät vedä vertoja Out of Timelle ja Automatic for the Peoplelle, jäävät YUP:n Leppymättömät ja Keppijumppaa auttamattomasti esimerkiksi Homo Sapiensin ja Yövieraiden varjoon.

Vuonna 2005 ilmestynyt Keppijumppaa osoitti vielä pieniä piristymisen merkkejä YUP:n väsähtäneissä riveissä, mutta tuore Vapauden kaupungit horjuttaa ensimmäistä kertaa uskoa siihen, että bändin levyille on tilausta vielä tällä vuosituhannella. YUP ei itsekään tunnu olevan enää yhtä innoissaan bändistään kuin ennen, ja se valitettavasti kuuluu levyltä. Näennäisesti kaikki on kohdillaan, mutta koskaan ennen ei YUP ole tehnyt näin tylsää levyä. 10 vuoden YUP-fanituksen jälkeen olo onkin Vapauden kaupungissa aika hämmentynyt. Kuinkas tänne nyt jouduttiin? Sähköpaimenen kaltaiset raidat lisäävät vettä myllyyn ja pistävät ihmettelemään, tietääkö YUP enää itsekään, mihin suuntaan jollaansa ohjaa.

Sovitusten ja sävellysten ohella kummastusta herättää osasto, johon on ennen voinut luottaa silloinkin, kun kaikki muu mättää. Jep, kuulijan perusturvan tunne järkkyy tällä kertaa pahasti Jarkko Martikaisen sanoitusten vuoksi. Ne kun tuntuvat Vapauden kaupungeissa pakotettuine riimeineen melkoisen väsähtäneiltä, mikä on outoa, sillä samaa ei voi todellakaan sanoa partasuun parin vuoden takaisesta soololevystä.

Ei Vapauden kaupungit kuitenkaan täydellinen floppi ole, vaikka ei YUP:lle asetettuja (korkeita) laatukriteereitä täytäkään. Päätösraita Maailmannäyttely on suorastaa mainio, ja Aivan, kaikki käy sekä Sanomisen pakosta saavat jalan vispaamaan kivasti.

Loppuun vielä levyn saatteeksi sitaatti Martikaisen suusta: ”En itsekään aina pidä suosikkiartistieni koko tuotannosta. Näille kiukkuisille kuulijoille voisin lempeästi kertoa, että heidän ei ole pakko kuunnella niitä levyjä, joista he eivät pidä. Hienoa, jos tuotannostamme löytyy jotain sellaista, joka on heitä aikanaan elähdyttänyt ja elähdyttää yhä. Kannattaa keskittyä sen musiikin kuunteluun ja jättää suosiolla vähemmällä sellaisen tuotannon kuuntelu, josta ei välitä.”

Juuri näin!

PlusMiinusNolla

- Pitkä odotus palkittiin pettymyksellä
- YUP tuntuu väsyneeltä. Pitäisikö sen mennä nukkumaan, vaikka meillä onkin ollut niin kivaa yhdessä?
+ Kappaleet Maailmannäyttely & Sanomisen pakosta

***

TATU JUNNI
Plaza.fi 2.6.2008

YUP: Vapauden kaupungit

Tulos on kuivakka.

YUP:n tuotannossa on tarttumapintoja moneen makuun. Toppatakkeja ja Toledon terästä (1994) oli punkin, progen ja nuoren vimman äkkiväärää juhlaa, kun taas Normaalien maihinnousu (1999) oli verraten helppo mutta hieno suomirock-levy. Laulaja Jarkko Martikaisen soololevyt ovat herkkiä ja henkilökohtaisia.

Bändin yhdestoista albumi ei avaudu mistään näistä tulokulmista. Jos Vapauden kaupungit olisi talo, siitä puuttuisi ulko-ovi. Se on liian monirytminen ja arvaamaton, jotta biisit jäisivät mieleen. Progefaninkaan toiveet eivät täyty. Tahtilajin muutokset ja melodiset nyrjähdykset eivät tunnu perustelluilta, ja suuruudenhullu soitinurheilu puuttuu.

Albumi on kylmä ja rutiininomainen. Hyviä asioita, kuten etnovenkoilun tanakkaan rockriffittelyyn yhdistävä Sähköpaimen, ei ole tarpeeksi.

Martikainen on sanoittajana Suomen arvostetuimpia, mutta nykyään hänen muotovaatimuksensa itselleen tuntuvat syövän tekstejä sisältäpäin. Säepareilta vaaditaan yhtäläinen määrä tavuja, ja niiden viimeiset sanat pannaan mieluummin rimmaamaan kuin sanomaan. Opissa–kopissa, muistaa–suistaa, ies–mies ja niin edelleen.

Tulos on kuivakka ja vanhanaikainen. Juice on kuollut ja Eppu Normaali aivokuollut, eikä Martikainen saa heidän perintöönsä eloa.

**

JAAKKO KILPELÄINEN
Helsingin sanomat / Nyt-liite 23.5.2008

YUP – Vapauden kaupungit (Sakara Records)

Jopa yllättävän kriittisen vastaanoton mediassa saanut YUP:n uutukainen on tuttua puoskarimusiikkia alusta loppuun. Edellisestä YUP-pitkäsoitosta ehti vierähtää kolme vuotta, sillä aikaa Jarkko Martikainen julkaisi kaksi upeaa soololevyä jotka nostivat tämän albumin odotusarvon ehkä hieman liiankin korkealle. Arvosteluissa on hoettu toistuvana mantrana että Vapauden kaupungit on tylsä levy, ja ensikuulemalla minunkin oli pakko allekirjoittaa tuo väite. Mutta kun levy oli pyörinyt lautasella tarpeeksi pitkään, alkoi keitoksesta nousta esiin todellisia sattumia. Kunhan kuluu tuhat vuotta on kaunis hatunnosto Aleksis Kiven kaltaisille omana aikanaan hyljeksityille sanataitureille, Suomalainen dervissi avaa albumin mainiolla haitarikertosäkeellään ja singlelohkaisu He olivat vapaat soljuu eteenpäin vahvan melodisena YUP-progerallina.

Herääkin kysymys, onko levyä jaksettu kuunnella tarpeeksi ennen arvostelun kirjoittamista, ja toisaalta, tarvitseeko levyä kuunnella uudestaan ja uudestaan jos se ei vain lähde toimimaan. Myönnän kyllä että Vapauden kaupungit sisältää orkesterille tavanomaista enemmän hutilyöntejä, mutta kaksi kolmasosaa levyn biiseistä nostavat loppusaldon rutkasti plussan puolelle. Laulaja Martikaista lainatakseni: on hyvä sanoa omana mielipiteenään albumikokonaisuuden kuulokuvan vastaavan useimpia toiveistani. Ja tässä siis paino sanalla useimpia. Kaikille se ei ehkä riitä, minulle vallan hyvin.

Sitten vielä yksi asia jota olen aina YUP:n tuotannossa ihaillut; käsittämättömän kauniit ja onnistuneet levyjen lopetuskappaleet, jotka usein ovat myös teksteiltään vahvasti kantaaottavia. Sellaiset taideteokset kuten Tämä päivä oli huono päivä, Meidän on annettu pudota tai Ihmisoikeuksien julistus saavat kunniakkaaseen joukkoonsa uuden jäsenen, ja se on Vapauden kaupunkien päätösraita Maailmannäyttely.

4/5

JONI KÄENMÄKI
Tuhma.fi

YUP – Vapauden kaupungit / Sakara

YUP käväisi viihteellisemmän ja yksinkertaisemman ilmaisun parissa muutamalla edellisellä albumillaan ja onnistui tekemään yhtyeen mittakaavassa jopa helpohkoja, tarttuvia kappaleita. Nyt suunta tuntuu olevan enemmän kohti menneisyyttä, mutta onneksi tarttuvuus on sentään jäänyt asumaan yhtyeen musiikkiin.

Suomalainen dervissi on haitareineen ja hyvin Yuppimaisine kitarasooloineen hämmentävä aloitus, mutta kuiskaa osuvasti korvaan, mitä tuleman pitää. Yhtye tarraa tiukasti kiinni tunnuspiirteisiinsä, eli soitannolliseen ilotteluun, alati rönsyileviin sävelkulkuihin ja äkkivääriin käännöksiin. Progen puolelle musiikki ei sentään lähde lipsumaan, ja kohkauksen keskeltä erottuvat satunnaiset koukut pitävät koko ajan kiinnostuneena. He olivat vapaat on lähes täydellinen yhdistelmä sekoilua ja mieleenpainuvuutta. Pullopää puolestaan hurmaa psykedeelisyydellään. Kyllä YUP osaa siis edelleen myös yllättää.

YUP:ltä on vuosien saatossa kuultu paljon merkitsevää musiikkia, eikä merkityksellisyys ole kadonnut mihinkään. Kikkaileminen ja jopa humoristinen pyrähtely joutaisivat minun puolestani olemaan hieman enemmän taka-alalla, sillä kestokuuntelussa niiden merkitys jää lähinnä marginaaliseksi. Niitä on kuultu jo riittämiin eikä niissä ole enää mitään yllättävää. Paljon yllättävämpää oli Leppymättömät –levyn suuri mutta ilmava soundi ja herkullinen tuotanto, jotka ovat edelleen yhtyeen tuotannossa ylittämättömiä. Vapauden Kaupungit tarjoaa silti tasalaatuista YUP-musiikkia, joka korkeintaan kaipaisi hieman lisää Leppymättömät-levyn kaltaista positiivisuutta ja hyvää mieltä.

3/5

JOHANNA LAITINEN
Vertigo.cd

YUP – Vapauden kaupungit / Sakara

Kuultuani YUP:n ollessa taas studiossa, en voinut kuin olla innoissani vieläkin Keppijumpan jälkeisissä täpinöissä, vaikka siitä olikin kulunut jo yli kaksi vuotta. Käytyäni pre-release-keikalla, jolla ilmeisesti soitettiin kaikki tulevan levyn kappaleet en voinut kuin olla vieläkin innoissani, vaikka mieleen hiipi hienoinen pelko. Elävänä kappaleet kuulostivat silloin todella hämäriltä, mihinkään aiempaan ei voinut vetää yhtäläisyyksiä, eikä mistään muustakaan yhtyeestä tuntunut löytyvän kaikupohjaa. Mistä tällainen täysin uudenlainen musiikki oli siinnyt? Keikalta lähti itseni lisäksi useampikin hämmentynyt kuulija, ja asiasta keskusteltiin vielä pitkään.

Sitten tuli toukokuu ja levy lopulta ilmestyi. Levyn avaavat kappaleet todistivat muistikuvat keikalta oikeaksi: kappaleet tosiaan ovat jotain uutta vähintäänkin YUP:n tuotannon sisällä. Tätä ei voi kuin arvostaa, vaikka jo Kilpa-ajajat onkin vähän heikompi teos leikkisyydestään huolimatta. Yhtyeen energia on selvästikin tallella, mutta jokin tuntuu vähän mättävän. Kappalemateriaali jatkuu edelleen vähintäänkin vekkulina, jonka kuuntelu ei aiheuta minkäänlaisia vastenmielisyyksiä, onnenkantamoinen moinen. Takaraivoa paukuttaa jokin, onko se vähän lattea soundimaailma, joka luottaa eniten ehkä kaikuun sekä myös äänityspaikan akustiikkaan, joka luo yhtyeen soundiin tukevan pohjan varsinkin rytmiryhmän puolella, joka muussautuu mukavasti eteenpäin meneväksi massaksi.

Pikkusievä outoilu alkaa maistua levyn puoleenväliin mennessä hieman puulta. Jokaisessa kappaleessa on käytetty melkeinpä samoja musiikillisia ideoita, joten onkin hyvä aika tarttua tiukemmin sanoitusten antiin. Pullopää? Ikivanha tuttu tarina juoposta, joka tietää kaiken omasta mielestään: juoma silmät kirkastaa. Kappaleiden sanoitukset tuntuvat nojaavan paljon pienempiin ideoihin kuin koskaan aiemmin. Kaikki kunnia Martikaiselle silti, sillä nämä ideat ovat kyllä periaatteessa pääosin toimivia, mutta tekevät näinkin pitkään kestävistä kappaleista melkein loputtomilta tuntuvia vääntämisiä. Ja lisäksi kappaleita on tolkuttoman paljon, levyn kaari ja punainen lanka romahtavat lopulta pikku hiljaa, sillä niitä ei ole sidottu kunnolla molemmista päistä kiinni.

Mielenkiintoiset ja ennen kaikkea uudenlaiset äänimaailmat jaksavat silti viehättää läpi koko levyn, vaikka mielen kuolaamaan saavien introjen jälkeen musiikki muuttuu melkein jokaisessa kappaleessa samanlaiseksi junttaukseksi, joka silloin tällöin kyllä toimisi, muttei näin kolmetoista kertaa peräkkäin. Musiikin ja sanojen yhteistyö on esimerkiksi Auringon pieksämissä jotain todella imelää, jotain mihin YUP on vajonnut tähän mennessä kuitenkin paljon harvemmin kuin tällä levyllä. Levy tuntuu ainakin itselleni kuin Normaalien maihinnousun kierolta käänteisversiolta. Tällä kertaa suuri panostus on pistetty musiikkiin ja soundeihin, mikä on toisaalta paljon mukavampaa kuunneltavaa kuin kaiken aikaa monotoninen tuulipukurock. Mainitaan tässä nyt vielä kaiken suomalaisen musiikin suurin demoni kautta aikojen, Lauri Tähkä, koska jotenkin tästä meiningistä tulee mieleen samanlainen rahastus, tosin paljon, paljon pienemmässä mittakaavassa.

Vapauden kaupunkien tasainen laatu korostuu sillä, että se on todellakin hieman puuduttavaa kuunneltavaa. Oikeasti yhtä toista heikompaa kappaletta ei levyltä löydy, sillä melkeinpä kaikkeen on painostettu samalla tasolla ja melkein samoilla ideoillakin. Levy on puuduttava ja yksinkertaisesti aivan liian pitkä, vaikka sisältää paljon hyvää varsinkin musiikillisesti. Lisäksi Martikaisen nykykynäilyistä parhaimmat ovat jo hyvän aikaa löytyneet soololevyiltä ja paperikansien välistä. Eipä tästä levystä oikein muuta voi sanoa, kuin että lievä pettymys se kokonaisuutena on, erityisesti ennen levyn julkaisua koetun keikan perusteella. Ehkä silloin ei vielä niin selvästi huomannut, kuinka tasaista mattoa yhtyeen uusi maailma (ei paras kaikista maailmoista) on.

3/5

HENRI KUKANAHO
Korroosio.fi 19.7.2008

<< Etusivulle
<< Muita arvioita arkistossa