Jarkko Martikaisen kolumnikirjoituksia





Ylioppilaslehti pestasi alkuvuodesta 2000 Jarkko Martikaisen kirjoittamaan lehteensä kolumneja. Alta löytyy kaikki viisi kolumnia, jotka Martikainen kyseiseen lehteen kirjoitti.













Hyvää elämää

Jarkko Martikainen Ylioppilaslehdessä 1 / 2000.

Yritysjohtaja hyppää konsernitalon katolta alas. Suremaan jäävät nätti vaimo, menestyvät lapset ja golfmailapussi. Johtajan viimeinen viesti toivottaa 'hyvää elämää'. Mutta kuinka sellainen saavutetaan?

Ulkoapäin määritelty hyvä elämä on uutuustuote, jolta isovanhempamme säästyivät. He elivät maailmassa, jossa yksityinen ei vielä ollut yleistä eivätkä suuret seksitutkimukset tienneet oikeaa yhdyntöjen viikkomäärää. Kylällä oli ylioppilas, lääkäri ja jokunen muu suurmies, mutta kansa rakensi onnensa omassa piirissään miten taisi. Elämä itsensä näköisenä oli tehty paremmin mahdolliseksi, koska siihen ei ulkopuolelta puututtu.

Pari sukupolvea myöhemmin informaatiotulva on saattanut meidät toisenlaiseen vertailuympäristöön. Nyt on selvää, että Janina on in ja sinä out. Elämästä on vaikeinta nauttia omana itsenään. Ympäristö huutaa toimintamalleja kumpaankin korvaan niin, että pieni sielu hämmentyy.


Joka tapauksessa selvää on, että nautintojen piiriin on päästävä, muuten on vain ihmisen puolikas. Kysymys kuuluukin: kenen tahtiin nautintojaan kahmii?

Usein ajatus jonkin asian tekemisestä on lopulta mielekkäämpi kuin itse teko. Mielekkyys karisee suorituksen myötä, tulos ei haaveita vastaa.

Kuten yhden yön suhteessa: Humalainen mieli luo kuvajaista hurmoksellisesta seksuaalikokemuksesta, mutta myöhemmät hatarat muistot kertovat vain sähläävästä nuhjuamisesta. Aamukahvipöydässä kärvistellessä tajuaa, että parempi olisi ollut ilman tätäkin rikastavaa kokemusta.


Tien hyvään elämään voi aloittaa marketin lehtihyllyltä, joka notkuu elämänohjeita onnettomille. Niiden eteen astuessaan voi erehtyä luulemaan, että kaikki on hyvin. Pian ymmärtää, että tulisi kokea tuhat asiaa ja täysremontoida niin mielensä kuin ruumiinsakin, nyt on pelkkä nolla.

Kun maailma on piipertäjilleen näin kova, kuinka on mahdollista läpäistä elämänjälkeiset testit? On ryhdistäydyttävä. Alat ravata harrastusten, perhe-elämän, bisneksen, kössituntien, kulttuuriannin, avartavan matkustelun ja laadukkaan vapaa-ajan labyrinteissa kuin ajokoira. Silmäpussisi roikkuvat polvissa, tukkasi harvenee ja pinnasi on viulun jousena, mutta naistenlehden onnellisuuskriteerit täyttyvät.

Hyvän elämän kuurin jälkeen peilistä ei kuitenkaan loista positiivisempi naama, vaikka kaiken piti nyt olla paremmin.

Hämmentyneenä ja itkuisena soittelet auttaviin puhelimiin. Lady Fortune opastaa. Puhelinlaskujen pinoilla voit pönkittää Pluton tukevasti paikoilleen, mutta epätietoisuus jää. Istut talosi katolla kuin naakka. Aiot jo ampua aivosi paneelipinnoitteen somisteeksi, kun ymmärrät että sitä ei Brändi-lehti hyvällä katsoisi. Kokoharmaana hiivit takaisin sisään. Jatkat rimpuilua toivoen, että joskus selviäisi, miksi.


Mutta mitä kuuluu base-hypyllä työpäivänsä päättäneen yritysjohtajan alaisille?

He kahmivat töitä kuin henkensä hädässä. Elämänsä ainoana taukohetkenä he kilpailevat siitä, kuka teki pisimmät päivät. Sadan vuoden päästä ei heidän uhrauksiaan muista kukaan. Vasta elämän ehtoon kallistuessa yöhön työhullu herää epäilemään, toteuttiko omia vai muiden toiveita.

Onneksi dementia lyö pään tyhjäksi jälleen. Hyvää elämää!





Koskaan et muuttua saa

Jarkko Martikainen Ylioppilaslehdessä 3 / 2000.

Kiivaimmat konservatiivit löytyvät rockmusiikin kuluttajien joukosta. Heidän korvissaan maailmaan mahtuu vain kahdenlaista musiikkia, falskia rahastustavaraa tai taiteilijan syvimmistä tunnoista kumpuavaa pyyteetöntä itseilmaisua.

Vaikka nämä kaksi tekijäleiriä poikkeavat niin radikaalisti toisistaan, on kuulijakunnissa yksi yhdistävä piirre: kummatkin tahtoisivat aina samaa. Eiliseen onkin riemullista jäädä. Aika kultaa musiikkimuistot, vaikka herkässä nuoruusiässä koetut elämykset eivät myöhemmin palanneetkaan.

Onneksi syyllinen on lähellä. Hän on se, joka teki menneisyyden tärkeät laulut, mutta muuttui myöhemmin. Eikö artisti ymmärtänyt, ettei saa muuttua?

Artisti ei ymmärtänyt sitäkään, että nuoruusnostalgiaan jämähtänyt fani omistaa hänet. Kertamaksulla ostetun musiikintekijän toimintaa ei tarvitse myöhemmin rahallisesti tukea, sillä fani hänet omistaa muutenkin.

Omistajan oikeuksiin kuuluu tietenkin rakentava kritiikki. Oletettavasti musikantti ajautui harhateille, kun ei ymmärtänyt toimittaa sitä mitä tilattiin. Häntä on siis ojennettava. Otollisimmaksi opetustilanteeksi on osoittautunut kapakkaympäristö. Tukkihumala takaa oikean hengen ojennukseen.

Olemme onnistuneet salakuuntelutekniikalla taltioimaan esimerkkikeskustelun, tässä se lyhyessä muodossaan:

"Jarkko perkele! Teidän vuoden yhekskytkolme levy oli paras! Tää uus ei oo mitään siihen verrattuna. Miks te ette tee enää semmosia levyjä? Hä?"

"Se levyhän on jo kerran tehty. Jos tehtäisiin nyt jotain muuta?"

"Eeeei mutta ajattelehan nyt ittekin!"


Jos omistaja hankkii uuden levyn, se ei luultavasti vastaa hänen odotuksiaan, sillä keikkatilanteessa kaikki oli paljon vakuuttavampaa. Ainoa keino kääntää pettymys voitolliseksi on laittaa levy soimaan, juoda pullo viinaa ja kuunnella musiikkia stereoiden kaikella voimalla. Levy muuttuu tällöin yhtä innostavaksi kuin live-esityskin. Jollei muutu, on hankittava isommat ämyrit tai juotava enemmän.

Tämän kaiken äärellä musiikintekijät, niin se petkuttaja kuin uhrautujakin, oppivat muistamaan tarkat formaattivaatimukset lauluja kirjoittaessaan. Tyhjä paperiarkki nauraa täyttäjälleen, kun huoneessa vilistää horisevia päitä, joista yksi pyytelee yhtä, toinen toista. Niiden säestyksellä syntyy toivotunlaista formaattimusiikkia, niin valtavirran kuin alakulttuuri-ihmistenkin tarpeisiin sopivaa. Kolminkertainen hurraa-huuto yksilöllisyydelle!

Kaikki on hyvin, eikä omistajan ja omistettavan välisiä herkkiä sopimuksia enää rikota. Mieltä kalvaa vain epäilys toiminnan mielekkyydestä. Kuka tahtoo kulkea lapsuutensa koulupuvussa vielä vanhainkodissakin? Katsella vanhoja koulukuviaan päivittäin? Syödä ikänsä corn flakeseja ja jämähtää vuoden 1983 tulotasolle? Tavata samat naamat, toimittaa omaa Iijoki-sarjaansa joka ei koskaan yllätä ketään.

Vai pitäisikö musiikin sittenkin pyrkiä kohti jotain uutta? Ehkä minäkin vuosien varrella muutuin. Ehkä halusinkin muutosta. Ehkä on mieletöntä edes vaivata päätään moisella, tai antaa itseään vaivattavan.

Vain yksi on varmaa. Musiikki on pysyvä arvo, jos se pysyy sellaisena.





Mielipiteet ovat epämuodikkaita, madame!

Jarkko Martikainen Ylioppilaslehdessä 5 / 2000.

Kun missiltä kysytään, mitä mieltä hän on etnisten vähemmistöjemme tilanteesta, hän ei ole mitään mieltä tai ei osaa sanoa. Olen itsekin joskus erehtynyt päättelemään, ettei kauneuskuningattarien tarvitsekaan kuin olla kauniita. Mutta jos lapsikin tietää, mitä mieltä on, niin miten helvetissä missi ei tiedä. Oppineisuuteenkaan ei voine vedota, sillä kyllä vähemmän koulunpenkkejä kuluttaneet skinheadimmekin tietävät tarkoin, mitä mieltä he ovat.

Entä mihin katosivat vanhempien taidot piirtää tai laulaa? Mielipiteetkin katosivat heiltä samassa iskussa. Heidän lapsensa kyllä osaavat piirtää tai laulaa hoilottaa, mutta enemmän elämää opiskelleet ovat oppineet, että parempi on, kun ei kypsällä iällä ole ymmärtävinään mitään. Tai ainakaan puhu siitä julkisesti. Mistä tämä johtuu? Siitä, että he ovat niin sanotusti aikuistuneet. Älkää te aikuistuko.


Vuonna 2000 on epämuodikasta olla jotain mieltä jostain. Asiat on laitettu tärkeysjärjestykseen, eivätkä mielipiteet niillä listoilla juhli.

Jos Piia-Noora Kauppi puhuikin Helsingin Sanomien haastattelussa päänsä täyteen läpiä, puhui hän sentään sydämestään sen minkä oikeaksi tunsi. Sellaista on näinä aikoina helppoa arvostaa, vaikkei samoilla ajatuslinjauksilla olekaan. Nyt ainakin tiedän ketä äänestän vain pistoolin piippu ohimolla uhaten, jos sittenkään. On omituista, ettei edes poliitikoista yleensä ota selvää, mitä asiaa he olivatkaan ajamassa, vaikka puhetta riittää jokaiselle valveillaolominuutille.

Porvaristostakaan ei pysty puheiden perusteella erottamaan, onko kysymyksessä nyt äärioikeistolainen vai kirkuvanpunainen stalinisti, niin hyvin on heissä äänessä vallan hahmoton kieli.

Ihmiset yleensäkin rakastavat puhua ympäripyöreitä yhteisistä arvoista, vaikkei sellaisia todellisuudessa ole olemassakaan. Yritysjohtajat tahtovat toimitalojensa välittömään läheisyyteen alueet yksityiselle asumiselleen ja palveluilleen. Korkeat muurit nousevat hienostokompleksien ympärille, eikä sille alueelle köyhä päiväkävelyllään astu, ellei tahdo tehdä varvasrivistään seulaa vartijan luodeista. Harva kuitenkaan tohtii sanoa, jos sellaisesta unelmoi. Vaikka näkevät märät unensa tuosta ökyilijöiden Eldoradosta.

Daniil Harms oli suorapuheinen mies. Hän päätyikin Stalinin leireille. Yhtä kaikki, Harms valmisti listoja niistä asioista, joista joko piti tai ei. Te, joilla ei ole koskaan mielipiteitä mistään, voitte harjoitella seuraavanlaisella itsetutkiskelullisella kaavallaan:

"Mistä pidän? Naisista, Gogolista, kissoista, taikuudesta. Mistä en pidä? Työläisistä, lapsista, Tolstoista, korttipelistä."

Nyt tunnette häntä jo hieman. Piditte hänestä tai ette, teillä on hänestä mielikuva. Sekin on nykyään paljon.

Tämä aika on täynnä näennäistä hienotunteisuutta. Se saastuttaa vähäpätöisimmätkin elämänalueet. Televisiot ja radiot ovat täynnä visailuja ja muuta ohjelmavirran täyttömaa-aluetta. Kulutat viisi tuntia tarjontaa, ja olet kuluttanut viisi tuntia tarjontaa. Mitään sinun ei tahdotakaan siitä saavan, ja virikkeet ovat tarkoituksellisesti vähissä. On vain yksi pieni ongelma. Se on tarttuvaa.





Kyllä kansa tietää

Jarkko Martikainen Ylioppilaslehdessä 7 / 2000.

Pitkään on ollut vallalla harhakäsitys, jonka mukaan "kansa kyllä tietää" jotain omasta hyvästään. Väärin. Ei se tiedä.

Onneksi muutamat lajikuntamme huippuyksilöt ovat ymmärtäneet tämän ja uhrautuneet tekemään kansalle sitä hyvää, mihin se ei ole itse kyennyt. Pyyteettömästi nämä urheat puurtajat muodostavat epävirallisen ylihallituksen ja alkavat kantaa raskasta, mutta välttämätöntä taakkaa.

Pohjoisen maan viisaat tietäjät kokoontuvat. Seurataanpa istunnon kulkua.


Kohtuuden ystävät ry valtuutetaan säännöstelemään viinalle person kansan naukkujen määriä. Julkijuopottelu on kiellettävä pysyvästi ja heti! Ravintoloita on yllin kyllin, jo on ihme ellei kansa niihin tyydy.

Viinamääriä olisi kyllä syytä säännöstellä, karja ei osaa alkoholia vauhkoontumatta käyttää. Se hukkuu saaviin heti jos silmä välttää, huomioi joku näkemyksekkäästi.

Kossu ja vuosi, määritellään kansalaisannos. Tietenkin jonkun instanssin tulee tukea Alkon toiminnan jatkuvuutta, joten lisämomentiksi kirjataan, etteivät rajoitukset koske päätöksen laatijoita itseään. "Kohtuullisuus on laumalle, yltäkylläisyys meille!" kajahtaa iloinen laulu nuijan kumahtaessa tammipöytään.

"Konjakkia?" kyselee Kohtuuden ystävien brandi-tiedottaja Aimo Naukku. Mutta kuka kykenee ratkaisemaan paisuvan työttömyyskorvauspulman, ihmettelee joku.

Silloin keskustapuolueen ääniharava nousee tuoliltaan hymyillen. Hän tietää, että lauma on täynnä liukkaita työnvieroksujia, joiden ei sovi päästä eliitin tulotason piiriin. Kurjalistoa täytyy innostaa töihin ehkä koviltakin tuntuvin keinoin. Siksi määritellään uusi työttömien kansalaispalkka, tuhat markkaa kuussa.

Jokaiselta työttömältä on myös riistettävä viimeinen ihmisyyden symboli, kännykkä. Turha yksilö ei saa jorista turhia, puhelimessa ainakaan, todetaan yksissä tuumin.

Keskustavisionääri joutuu jättämään loppulauseensa seuraavaan kertaan, sillä hänen puhelimensa soi kesken kaiken.

Miljöösuunnittelusta on vuosien saatossa käyty monta turhaa ja väsyttävää mittelöä. Ylivalta kaikkeen rakentamispäätäntään luovutetaan Nokia-konsernille. Ratkaisu on luonnollinen, sillä kun puhelinjätille annettiin pikkusormi jo vuosia sitten, samahan se on antaa mennä koko kropankin, nauraa kokousväki iloisesti.

Ja täyttömaata on jouduttukin käyttämään usean luonnonkauniin Nokia-betonikeskittymän pystyttämiseen. Tekosyiden varjolla on jos minkälaista liehupartaa käynyt sössöttämässä, kuinka tuohon tai tuohon ei muka saisi rakentaa. Kansan parastahan me olemme aina ajatelleet, tuhahtaa ylidiktaattori Ollila.

Juodaanpa hieman lisää konjakkia, ehdottaa Kohtuuden ystävät ry:n esimaistaja.


Mutta päätöksien pöytäännuijimiseen on vierähtänyt pitkälti toista tuntia, ja siksi on hyvä siirtää muutamia kansanparannustoimia seuraavaankin kokouskertaan. Silloin voisimme miettiä vaikkapa Helsingin rautatieaseman korvaamista jättimäisellä parkkipaikalla, visioi ministeri.

Kyllä kaikki käy sitten helposti, kun huolella valitut ihmiset osaavat ohjastaa laumaa oikeaan suuntaan, huokaisee kehityskoordinaattori Töttenberg. Ministeri mutisee matkallaan taksiin: Kansa ei tiedä. Mutta se tuntee kyllä. Nahoissaan.





Totuuden Toimi, johda sinä meitä

Jarkko Martikainen Ylioppilaslehdessä 9 / 2000.

Tule alas sieltä puusta, Toimi! Pää pensaasta, Petri!

Se osa kirkkoväestä, joka ei (ainakaan vielä) ole seonnut aivan täydellisesti, pyrkii nostamaan päivän puheenaiheiksi vaikkapa nykyperheiden ongelmat tai syrjäytyneiden ahdingon. Jumalan sanan äänitorvet eduskunnassa taas tuijottavat paheksuen homokuvatulkintoja Raamatun aiheista.

Ecce homo -näyttelystä on kirjoitettu paljon, mutta ei kylliksi. Niin lystikäs esimerkki on siinä jälleen ilmestynyt osoittamaan Jeesuksen poikien todellisen välittämisen mitan.

Eduskunnan kristillisimmät siivet levittäytyvät suojelevina yllemme, jottemme voisi nähdä.... mitä? Pörssikeisareiden kritiikitöntä palvontaa? Mielisairaspotilaiden laiminlyöntiä? Uutta amerikkalaishenkistä tulonjakoa, joka huomenissa kampittaa sinutkin katuojaan?

Ehei, suurin peikko Suomelle on valokuvasarja, joissa esiintyy niitä arveluttavia homoseksuaaleja. Mieleen nousee väkisinkin J. Edgar Hoover, joka ristiinnaulitsi Amerikan homot. Mahtoi sielua kouristaa, kun piti kulissikseen mustamaalata niitä, joiden kanssa olisi tahtonut seksiä harrastaa.


Jeesus oli anarkisti, oman aikakautensa friikki. Omituinen hippi, jolta oli yksinkertaisesti pakko ottaa nirri pois, niin suuri uhka järjestäytyneelle yhteiskunnalle oli rakkauden sanaa julistava kollo partasuu. Nyt meidän aikamme Pilatukset pesevät kätensä hänen nimissään.

Eikös Toimi Kankaanniemi ole järjestellyt rakennusbisneksiään tarkoin oman etunsa maksimoiden? Mitä valokuvanäyttely on sellaisen rinnalla, kun kristitty hurskas mies pettää niin luottavaiset äänestäjänsä kuin Herransa sanan opetuksetkin?

Sex Pistolsin räkäisesti kätkättävät äänensärkijät olivat liikaa sivistyneille korvillemme joskus parikymmentä vuotta sitten. Ei kai saman marionettiteatterin tarvitse taas toistua?

Sillä kuinka katsoja voi tietää, runteleeko valokuva hänen Jeesus-kuvansa iäisiksi ajoiksi, jos Neittaanmäki ja Kankaanniemi vain niin keksivät väittää. Millainen on se ihminen, joka luottaa juuri heidän sanaansa? Kuka profeetoista on antanut juuri heille tämän viesteistä tärkeimmän: "Ei homojeesuksia Pohjolaan, tai muuten...!"

Minä en ole vielä nähnyt teoksista kuin pari, mutten aio vastaisuudessakaan tiedustella ensin Toimilta tai Petriltä ohjeistusta kuvien tulkintaan tai jäädä odottamaan, sallitaanko herkän pikkusieluni edes päästä tiukan kristillisen barrikadin läpi näkemään itse.

En minä tiedä, mikä on naapurilleni hyvästä. Hyvä jos ymmärrän, mitä läheiseni haluavat katsottavakseen. Kuinka kummassa joku minulle vieras voisi uskonsa hurmoksessa sanella, mitä saa nähtäväksemme asettaa?

Mitähän Jeesus itse mahtaisi tuumata aiheesta? Jos hän nyt astuisi kamarallemme, kaataisiko hän helppoheikkien rahanmonistusjärjestelmiä pörssien käytävillä, vai räyhäisikö homoseksuaalitulkinnoille?

Kristityt puritaanit todennäköisesti vetoavat pyhään sanaan maalaillessaan ilmestyskirjan petoja valokuvanäyttelyn ylle, mutta sama Raamattu kertoo myös, että Jumala kutsuu ihmistä nimeltä. Silloin kun hän ilmestyy minulle ja kieltää valokuvanäyttelyyn menon, saatan uskoakin. Aiemmin en.